Sanat! Euran toiset kirjallisuuspäivät

Viime viikonloppuna 22.-23.4. osallistuin Euran Kauttuan Ruukinpuistossa jo toista kertaa järjestettäviin Sanat! kirjallisuuspäiville. Viime vuonna osallistuin lastenkirjallisuustyöpajaan, mutta tänä vuonna minun piti valita joko työpajojen tai kirjailijahaastatteluiden väliltä. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon ja osallistuin Virpi Hämeen-Anttilan, Paula Havasteen, Mike Pohjolan ja Mikko Kamulan haastatteluihin. Haastattelijana toimi läänintaiteilija Karoliina Suoniemi.

Kaikki haastattelut olivat antoisia, ajatuksia herättäviä sekä supermielenkiintoisia. Suurin ja päälimmäisin ajatus, mikä haastatteluista jäi käteen, oli että kirjailijat todella joutuvat perehtymään ja ottamaan selvää asioista, joista he kirjoittavat. Tekstiä ei synny tai se ei ole kestävällä pohjalla, jos taustat eivät ole kunnossa. Esimerkiksi Virpi Hämeen-Anttila kirjoittaa 1920-luvulle sijoituuvaa dekkarisarjaa. Hän on uppoutunut 1920-lukuun mm. katsomalla mykkäelokuvia ja lukemalla senaikaisia sanomalehtiä. Erityisesti häntä ovat kiinnostaneet miten rikoksista uutisoitiin tuohon aikaan ja mitä välineitä rikoksiin käytettiin? Kuvailut 20-luvun Helsingistä ovat vaatineet myös paljon taustatyötä. Mitä rakennuksia oli tuohon aikaan ja mistä tiet ja kadut menivät? Asiaa on helpottanut oma lapsuus, jos ei aivan Helsingissä asuen, niin paljon aikaa siellä viettäneenä.

Mike Pohjola esitteli mukaansatempaavasti kirjansa 1827. Gummeruksen sivuilla on osuvasti esitelty kirja näin:

1827 on ensimmäinen koko Suomen tulevaisuutta muovanneesta Turun palosta kirjoitettu romaani. Kirja revittelee pulpin hengessä ja rymyää romantiikan epookin hameenhelmoissa. Historiallinen katastrofiromaani rakentaa monipuolisen kuvan Turusta – ja polttaa sen.

Kukaan ei tiedä kuka sytytti Turun palon – paitsi Mike Pohjola (ja tietysti kirjan lukeneet henkilöt :). Tämäkin kirja on vaatinut valtavat määrät taustatyötä niin poliittisista kiemuroista kuin Turussa tuolloin eläneistä henkilöistäkin. Kirja meni lukulistalleni, sillä haluan ehdottomasti tukkia Turun palon kokoisen aukon historiansivistyksessäni, vaikka sitten Mike Pohjolan tyyliin.

Muinaissuomalaisuudesta kirjoittavat Paula Havaste ja Mikko Kamula ovat yhtä lailla tehneet valtavasti taustatyötä. Yksi mainitsemisenarvoisista lähteistä kummallakin on ollut ei niinkään Kalevala itsessään vaan sen lähteenä olleet runonlaulajien aarteistot. Sieltä voi ammentaa paljon sellaista, josta ei ole jäänyt muuta jälkeä meidän päiviimme.

Mikko Kamulan kirja Ikimetsien sydänmailla on Metsänkansa-kirjasarjan ensimmäinen osa. Kamulan tekemä taustatyö kirjasarjaa varten on kuitenkin vertaansa vailla. Hän leikkisästi haastattelussa suosittelikin kirjailijaksi haaveleville hieman kevyempää tietä kuin minkä itse on valinnut. Hän nimittäin päätti jo 15 vuotta sitten lukioikäisenä kirjoittavansa historiallisen fantasiaromaanin Suomen muinaisuskosta ja -tavoista. Tuolloin hän ei tosin ymmärtänyt aiheen opiskelemisen vievän yli kymmenen vuotta. Hän on käytännössä lukenut ja tutkinut kaiken aiheeseen liittyvän sekä opiskellut aiheeseen liittyen kansantiedettä, folkloristiikkaa ja historiaa. Kamulalle on kertynyt pelkästään kirjaa vasten omia muistiinpanoja tuhansia sivuja.

Kamulan kirja kuulostaa niin kiehtova, että ehdottomasti haluan sen lukea. Ja sattumoisin kävi niin onnellisesti, että voitin kirjallisuuspäivien aikana järjestetyssä arvonnassa kyseisen kirjan, omistuskirjoituksella tietenkin.

Ikimetsän sydänmailla

 

Mainokset

Inkscape

Suuren tonttutarinapyrähdyksen jälkeen (jonka muuten sain joten kuten kursittua kasaan pari päivää ennen joulua) olen tehnyt kovasti töitä oppiakseni Inkscape-nimisen piirto-ohjelman. Kirjoitusharrastukseeni liittyy olennaisesti myös kuvat ja kuvitus. Vaikka en haaveilekaan tekeväni itse kuvia Unikontu-tarinoihini (jotka ovat tällä haavaa niin sanotusti ”telakalla” odottamassa seuraavaa siirtoa),  niin minulla on muita projekteja, joihin tarvitsen digitaalisia hyvälaatuisia kuvia.

Inkscape on avoimeen lähdekoodiin perustuva vektorikuvien piirtoon tarkoitettu ohjelma. Vektorigrafiikka perustuu Wikipedian mukaan koordinaatistoon sidottuihin objekteihin (esim. suorat, monikulmiot, ympyrät, kaaret), joka mahdollistaa sen, että vektorigrafiikalla luodun kuvan kokoa voidaan muuttaa ilman, että kuva muuttuu pikselimössöksi. Vektorigrafiikka perustuu siis matemaattisesti määriteltyyn grafiikkaan. Logot ovat hyvä esimerkki kuvista, joita pitää pystyä skaalaamaan ilman, että menetetään kuvien tarkkuutta.

Minulla ei ollut mahdollisuutta eikä halukkuutta satunnaisten tarpeideni vuoksi ostaa Adoben kuukausimaksullista käyttöoikeutta Illustrator-ohjelmaan, joten otin härkää sarvista ja aloitin maksuttoman Inkscapen harjoittelun.

Ohjelma on sen verran laaja, että ilman apuja en saanut sillä kuin hädin tuskin ympyrän piirrettyä. Onnekseni Youtubessa on melkoinen määrä aloittelijoillekin tarkoitettuja opetusvideoita. Varsinkin  Logos by Nick on tehnyt kiitettävän määrän youtube-videoita. Hän myös käyttää melko uutta ohjelmaversioita, joten häntä on helppo seurata. Myös muilta tekijöiltä on sekalaisesti hyviä nettivideoita.

Alku tuntui suht’koht simppeliltä, kun videoita seuraamalla sai helpohkoja kuvia aikaan. Vähänkään haastavimmissa kuvissa alkoivat vaikeudet; en hoksannut miksi joku asia pitää tehdä niin kuin videolla tehtiin, vaikka kuinka kelasin kohtaa edestakaisin. Aika pian älysin myös, että ei riitä että osaa piirtää, vaan kaikki muodot on ajateltava neliöinä, suorakulmina, ympyröinä ja suorina viivoina, joita voi sitten myöhemmin taivutella, muotoilla ja yhdistellä saadakseen halutun muodon. Tuntui, että kolmiuloitteinen hahmotuskykyni ei riittänyt moiseen ollenkaan ja pudotin hanskat siihen paikkaan.

Onneksi satuin ihan puhtaasta sattumasta avaamaan tämän jo kerran hylkäämäni ohjelman, ja hahmottelin sillä – ei niin kolmiuloitteisista lähtökohdistani – tarvitsemaani kuvaa. Onni oli sillä kertaa puolellani, sillä huomasin, että osaankin perusasiat sen verran hyvin, että sainkin ihan kelpo kuvan aikaiseksi. Positiivinen lopputulos kannusti jatkamaan, ja melko nopeasti sain monenlaisia kuvia tehtyä.

Alla esimerkki ohjelmalla tekemästäni helposta kuvasta, jossa on paljon tasaisia muotoja:

 

avain

 

Seuraava ongelma tuli perspektiivin kanssa. Esimerkkinä alla oleva liesi. Piirsin kuvan siten, että vastakkaisten sivujen tahkot ovat täysin identtiset. Mutta kuten huomaatte, pakopisteen puuttuminen mättää kuvassa pahasti!

liesi

Onneksi ohjelmassa on toiminto 3D-laatikkojen luomista varten (create 3D boxes). Sekin työkalu oli täyttä tuskaa ensitutustumisella; yksinkertainen laatikko ei pysynyt edes hyppysissä eikä edes näytöllä, vaan pomppi villisti kauas perspektiiviin (siis oikeasti niin kauas, ettei vierittämällä ja zoomaamalla tahtonut koko kipaletta löytää!). Ei auttanut kuin ottaa taas lakki kauniiseen käteen ja etsiä opetusvideo asiasta. Video-ohjauksen myötä sain työkalun joten kuten haltuun, ja sen avulla sain perspektiivin korjattua. Alla karkea hahmotelma liedestä 3D-työkalun avulla toteutettuna.

liesi-3d

Kokeilemisen ja yrittämisen kautta olen alkanut pikkuhiljaa ymmärtää ohjelmaa – tosin yhäkin  vasta perustasolla. Kuvista tulee ohjelman luonteesta johtuen melko graafisia, mutta monissa tilanteissa se on ihan ok.  Kyllä kuviin saa myös oman käden jäljen jätettyä, varsinkin jos piirtää kuvan ensin käsin, skannaa sen koneelle ja piirtää sen koneella ”puhtaaksi”.  Omistan piirtopöydän ja kynän, mutta Inkscapen kanssa en ole niitä vielä kokeillut, vaan kaikki kuvat olen tehnyt hiirtä käytämällä. Voi olla, että piirtopöydän käyttö ohjelman kanssa olisi luontevaa, mutta en  ole vielä ylittänyt kynnystä kokeilla.

Ja vielä maininta, että ainakin Linuxin Ubuntulla Inkscape toimii kuin unelma!

Joulutunnelmia

Jo useana vuonna peräkkäin olen joulun aikoihin havahtunut siihen, että olisi ollut kiva kirjoittaa joku joulutarina. Joulun kolkuttaessa ovelle, ei sellaiselle ole kuitenkaan löytynyt aikaa. Ja joulun mentyä ohi, on myös joulufiilikset ohi. Ei ole tammikuun pakkasissa eikä heinäkuun helteissä päähän pälkähtänytkään kirjoittaa tontuista.

Tänä vuonna ajoitus kolahti kohdilleen marraskuun loppupuolella. Sain inspiraation joulumyyjäisistä ja aloin kirjoittaa 24 lukuista joulukalenteritarinaa. Raakatekstin tuottotahti on ollut huima, enkä ole tekstiä ehtinyt juurikaan muokata, sillä joulukuun ekana päivänä aloin lukemaan vielä keskeneräistä tarinaa lapsilleni. Luku päivässä on edetty ja vielä olen pysynyt askeleen edellä, jotta on ollut mitä lukea. Jännityksellä lasten kanssa odotamme valmistuuko tarinan loppu ennen joulua! Ehkä lapset auttavat minua tarinan loppuhuipennuksen kanssa, jos itse en sitä saa valmiiksi.

Tarinassa eletään vuotta 1884. Metsätonttu Aapo joutuu pinteeseen ja hän ystävystyy kartanon tallitonttu Jouhan kanssa. Alla kuudes luku/luukku:

Jouha ja Aapo seisovat kartanon ulkoseinän vieressä keittiön oven tuntumassa navat aivan litistettyinä ulkoseinää vasten.
– Yleensä tämä on helppoa kuin mikä, kun tekeytyy näkymättömäksi, mutta nyt tässä on todellista seikkailun tuntua, Jouha kuiskaa Aapolle ja pyyhkii otsaansa.
Keittiön ulko-ovi avautuu ja keittiöpiika ryntää pesuvati sylissään ulos.
– Nyt, Jouha sanoo, ja livahtaa ovesta sisään.
Aapo seuraa perässä.
Tontut piiloututuvat ensin pöydän alle ja jatkavat keittäjättären huomaamatta käytävään, joka vie ensin pieneen saliin ja sieltä eteiseen.
Eteisessä tontut piiloutuvat suuren kaappikellon taakse. Kun ketään ei näy, he jatkavat matkaa kivisiä rappusia ylös toiseen kerrokseen.
– Joku tulee, Jouha kuiskaa ja vetää Aapon suuren verhon taakse piiloon.
Noin seitsemänvuotias poika juoksee vinhaa vauhtia rappuja alas.
Jouha kurkistaa verhon takaa, ja tontut jatkavat matkaa kolmanteen kerrokseen.
Kolmannessa kerroksessa on suuria huoneita täynnä ihmeellisiä huonekaluja ja säihkyviä kattokruunuja. Aapo katselee niiden välkettä suu auki. Ihan kuin pakkasyönä metsässä, paitsi että täällä on paljon lämpimämpää! Jouhaa ei kartanon salit jaksa kiinnostaa, vaan hän suuntaa vielä muutaman askelman ylös pienelle porrastasanteelle ja koputtaa kolme lyhyttä ja kolme pitkää koputusta mustaksi maalattuun rautaoveen.
Ovessa oleva suuri avain kääntyy hiljakseen ja ovi aukeaa sen verran, että Jouha ja Aapo mahtuvat luikahtamaan sisään.
Kylmä ilma tulvahtaa Aapon kasvoille. Edessä on muutama puinen askelma, jotka Jouha kipuaa tottuneesti ylös.
– Olemme ullakolla, Jouha selittää samalla kun kipuaa edelleen muutaman puuportaan ylöspäin.
Ullakon hämärässä Aapo näkee miten katto kaareutuu kauniisti heidän yläpuolellään. Jouha menee pieneen puiseen koppiin, josta kuuluu tasaisesti tik-tak-tik…
Aapo kurkistaa koppiin ja näkee miten Jouha ja vieras tonttu istuvat monenlaisten hammasrattaiden vieressä ja katsovat miten rattaat pyörivät tasaista vauhtia.
– Tässä on Alariikki, kartanon kellotonttu, Jouha esittelee ystävänsä Aapolle.
Alariikki pyytää Aapoa istumaan viereensä toiselle puolelle ja alkaa selittää monimutkaisten rattaiden tehtävää: – Tämä on kartanon kellon koneisto. Kellotaulu on kartanon ulkoseinällä. Minä pidän huolen, että se on aina oikeassa ajassa ja vedossa.
– Ja joskus siitä, että se nimenomaan EI ole oikeassa ajassa, Jouha tirskuu.
– Kyllä, kyllä! Se on kellotonttujen erikoistehtävä, ajanhallinta ja -sekoittaminen, kumpikin yhtälailla.

Sata sivua: tekstintekijän harjoituskirja

sata-sivua_2Minulla on ollut lainassa jonkun aikaa Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin kirja Sata sivua: tekstintekijän harjoituskirja (Avain 2010). Olen välillä selaillut sitä ja toisinaan innostunut tekemään myös joitakin kirjan harjoituksia. Kirja on ollut sen verran kiinnostava, että halusin kirjoittaa siitä myös tänne.

Sata sivua on kirjoittamisopas niille, jotka haluavat kehittää kaunokirjallista ilmaisuaan. Kirjan takakannessa kysytään kutkuttavasti seuraavaa:

Haluaisitko kirjoittaa, mutta et saa aikaiseksi? Kirjoitatko paljon, mutta mietit, kuinka kehittyä paremmaksi?

Luulen, että kuka tahansa kirjoitusta harrastava vastaa yllä oleviin kysymyksiin myöntävästi. Tähän tarpeeseen kirjan 100 kirjoitusharjoitusta vastaavat hyvin. Harjoitukset kattavat mm. ideointia, havainnointia, henkilöhahmojen ja dialogien rakentamista sekä omien mukavuusalueiden ulkopuolelle astumista.

En ole tosiaankaan kaikkia kirjan harjoituksia tehnyt, vaan joitakin itselle mielekkäälle tuntuvia. Yksi näistä oli tehtävä 23: toisin sanoin. Tehtävän anti oli kirjoittaa tilannekuva, jossa kuvataan valmiiksi annettua yksinkertaista lausetta ilman, että toistaa lauseessa esiintyviä sanoja. Osaatko arvata mikä oli alkuperäinen lause tehtävänannossa? Kerron sen blogin lopussa.

Silja katselee suurista ikkunoista ulos. Puut vihertävät hennosti ja pääskynen lentää ikkunan ohi. Kanttori polkaisee urkuja ja mahtavat sävelet täyttävät kirkon.

Silja tavaa edessään olevaa kirjaa, jossa on nuotteja ja sanoja. Hän ei osaa lukea vielä kovin hyvin, joten veisuussa mukana pysyminen on vaikeaa. Hän yrittää kuitenkin parhaansa, vaikka vanhat sanat ovatkin vaikeita. Kuka on Armas aika? Ja miksi niityt ovat vihaisia? Kaksi asiaa Silja kuitenkin nuottien välistä ymmärtää, ja ne soljuvatkin hänen suustaan soinnukkaasti: suvi ja kukkaset.

Mielestäni kirjan harjoitukset antavat ajattelemisen aihetta ja virkistävät välillä tukkoista tajunnanvirtaa. Toiset kirjan tehtävistä ovat aikaa vieviä, ja toiset nopeita 5-15 minuutin hahmotelmia. Kirjan myötä tajuntaan on erityisesti kolahtanut, että kehittyäkseen kirjoittajana pitää osata katsoa asioita monin erilaisin silmin.

Niin ja lause, josta yllä olevan harjoituksen tein. Yllätys, yllätys valitsin usean lauseen joukosta sellaisen, joka liittyy lapsiin: lapsi laulaa suvivirttä.

Elämäni ensimmäinen e-kirja

Niin paljon kuin olen tässä vuosien mittaan pohtinut e-kirjojen mahdollisuuksia niin yleisellä tasolla kuin omien tekstieni julkaisukanavana, niin vasta nyt, monen vuoden jälkeen, sain elämäni ensimmäisen e-kirjan luettua.

Suurimpana esteenä minulla on ollut sopivan laitteen puute. En omista tablettia enkä älykännykkää (oikeasti!) enkä ole saanut hankittua mitään erillistä e-kirjojen lukulaitetta, vaikka ajatus sellaisesta on tuolla mielen taka-alalla monesti pyörinytkin.

Elisa Kirja koukutti minut tarjoamalla ilmaisen e-kirjan. Sain valita muutaman ehdokkaan joukosta maksutta yhden tutustumistarjouksena. Tein tunnukset ja latasin  Alan Bradleyn Piiraan maku makean lapseni älypuhelimeen. Tämä tapahtui joskus yli puoli vuotta sitten. Monta kirjaa on tuon jälkeen käsieni läpi kulkenut, mutta vihdoin koitti sopiva aika kaivaa lataamani e-kirja esiin.

Lukeminen oli yllättävän helppoa. Sivun kääntö oli vaivatonta, kännykkä ei paljon kädessä painanut ja teksti oli luettavan kokoista (tästä taitaa mennä kiitos uusille silmälaseille) ja teksti aukeni aina siitä kohtaa mihin edellisellä kerralla jäin. Kaikin puolin positiivinen lukukokomus.

Lukemistani hankaloitti eräs asia. Nimittäin se, että en halua lasteni edessä notkua kännykällä enempää kuin on tarpeellista, en vaikka tekeminen olisi hyödyllistäkin. Tietoisesti siis jätin e-kirjan kaivamatta esille monen monta kertaa, vaikka kirjan olisin luontevasti napannut käteeni lasteni silmien alla. Jos minulla olisi ollut pelkkä e-kirjojen lukulaite, asia olisi ollut ehkä toinen, sillä olisin voinut perustella lukevani kirjaa. En halua luoda roolimallia (sen enempää kuin nyt jo luon), jossa kaikki liikenevä aika tuijotetaan pientä sähköistä näyttöä.

Sen verran kuitenkin innostuin e-kirjasta, että latasin kännykälle kaksi kirjaa odottamaan hyvää hetkeä: Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Selma Lagerlöfin Peukaloisen retket. Jälkimmäisen taidan lukea ääneen lasten kanssa ja tutustuttaa heidät myös sähköisen kirjan saloihin, ja siihen, että siellä kännykällä voi olla jotakin muutakin kuin pelejä tai nopeaa nettiselaamista.

Ja kyllä, tykkäsin Piiraan maku makea -kirjasta. Kirjan alku oli minulle hieman vaikeaa, en ole varma johtuiko se tarinan nimistöstä ja 50-lukulaisesta miljööstä, vai oliko kenties e-kirja kuitenkin alkuun hieman erilainen kuin perinteinen kirja. Niin tai näin, alun yli päästyäni en olisi malttanut jättää kirjaa kädestäni! Flavia de Lucen seikkailuihin palaan varmasti myöhemminkin.