Työn alla olevien käsikirjoitusten esittely

Tässä kohtaa, ennen kuin sukellan sen syvemmälle yhteenkään käsikirjoitukseni luomisprosessiin, esittelen minkälaisia lastenkirjoja minulla on työn alla.

Unikontu -kirjasarja: Tässä kirjasarjassa 9-vuotias Veikka seikkailee Unikontu-nimisessä paikassa, joka on unenkaltainen paikka. Kirjasarja on tarkoitettu n. 6-10 -vuotiaille seikkailun ystäville, joko yksin luettavaksi tai yhdessä vanhempien kanssa.

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa, Sinisiä kiviä sekä Avaimia ja lukkoja, ovat käytännössä valmiita ja odottavat eteenpäin lähtöä. Sarjan kolmannen osan juonesta minulla on valmiina karkeita hahmotelmia. Juoni elää koko ajan päässäni omaa elämäänsä.

Sarjan kokonaisuus on hahmottumassa vähä vähältä, ja tarkoitus on kirjoittaa useampi osa ennen sarjan loppuhuipennusta. Jos kaikki menee suunnitellusti, on sarjan tarkoitus päättyä hallitusti ja onnellisesti.

Näiden lisäksi olen työstänyt metsäaiheisia lastenrunoja, joista ensimmäisen kokoelman runot ovat valmiina. Näihin olen itse tehnyt akvarellikuvituksen. Akvarellien kanssa ei ainakaan haasteet lopu ihan heti kesken!

Metsän voi nähdä niin monin tavoin, kun on mieli herkkä ja avoin.

Talvimetsä_crop_lowres

 

Henkilöiden ja paikkojen nimeämisestä

Lasten satujen ja tarinoiden nimiä voisi verrata mukaviin vaatteisiin. Hyviin nimiin ei kiinnitä sen suurempaa huomiota, sillä ne avaavat persoonaa sopivasti, ovat helppoja lukea ja ääntää sekä sopivat kirjan teemaan tai aikakauteen.

Toisia nimiä joudun työstämään pitkään, kun toiset tulevat helpostikin heti ”ensitapaamisella”. Onneksi työnimi on yleensä tullut alitajunnasta vailla sen suurempia pohdintoja. Tämä on ollut kätevää, sillä siten itse tarinan kulku ei ole estynyt, ja nimeen on voinut palata ajatuksella myöhemmin.

Monesti on käynyt niin, että työnimi on tuntunut päällisin puolin ihan mukiinmenevältä, mutta kirjoituksen edetessä siinä on ollut jotain häiritsevää. Monesti sitä ei pysty järjellä perustelemaan, nimi on vaan tuntunut väärältä.

Nimen työstämisen apuna käytän oman mielikuvitukseni lisäksi kalenterin nimipäivälistoja (sekä suomen- että ruotsinkielisiä) sekä nettiä. Valmista nimeä ei välttämättä listoista löydy, mutta niistä saa ideoita. Sopivia nimiehdokkaita olen ajanut sisään seuraavaan käsikirjoitusversioon ja vasta sitten päättänyt toimiiko se vai ei. Lopullinen nimi voi olla pitkänkin pohdinnan tulos ja löytää paikkansa vasta ihan viime tingassa. Minulle tärkeää nimeämisessäni on ollut, että nimet ovat suhteellisen helppoja ja selkeitä, kauniita omaan korvaani ja että ne tuntuvat hyvälle.

Kirjasarjani tapahtumapaikan, tässä tapauksessa unen, nimeäminen on ollut minulle yksi haastavimmista nimettävistä tähän asti. Pitkään käytin nimeä Unenmaa, mutta halusin kuitenkin löytää sille jonkin vähän mielikuvituksellisemman nimen. Jossakin vaiheessa Unenmaan sijaan kokeilin nimeä Unel. Jouduin käyttämään siitä paljon Unel-maa muotoa, joka samalla viehätti ja ärsytti minua, ja jouti lopulta hankaluutensa vuoksi roskakoppaan.

Tällä hetkellä nimenä on Unikontu. Kontu soljuu minun suussani mukavasti.

Päähenkilön nimeäminen oli suhteellisen helppoa. Veikka on ollut käytössä ihan alusta asti. Sekin tuli tarinaan melko hihasta heitettynä, sillä pidin nimestä. Jossakin kohtaa olin aikeissa vaihtaa nimen Elmoksi, mutta vuokraamani kustannustoimittaja toppuutteli intoani. Onneksi en vaihtanut, sillä Veikka on toiminut alusta alkaen hyvin.

Runojeni Uninen Matti olikin vaikea pala. Monen kokeilun ja väännöksen kautta hänen nimekseen vakiintui Tiukutiitus.

Naurava Katti puolesaan oli naurettavan helppo nimetä uudelleen. Katti Kassius istuu kuin nenä kissan karvaiseen kuonoon.

Alun haparointia

Koska tarinani tapahtumapaikkoina olivat Veikka-nimisen pojan unet, aika nopeasti minulle virisi ajatus, että voin luoda kokonaisen sarjan tarinoita yhden sadun sijaan. Unet tapahtuivat Unenmaassa, jossa Veikan oppaina toimivat runojeni Uninen Matti (vastasi mielikuvissani nukkumattia) ja hänen kissansa Naurava Katti, joka osasi tietenkin puhua.

Ensimmäiset käsikirjoitusversioni kirjoitinkin näillä henkilöhahmoilla ja -nimillä. Jossakin kohtaa tajusin, että vaikka runossani Uninen Matti ja Naurava Katti kuulostivat kivoilta, niin noin 10-vuotiaille tarkoitetussa seikkailukirjassa, nuo hahmojen nimet tuntuivat kovin lapsellisilta. Kuka kymmenvuotias haluaisi lukea kirjan nukkumatista näinä chimojen, starwarsien, monsterhighien ja örkkimörkkien aikakautena? Alun alkaen aloitin kirjoittamisen sillä mielelläni, että siitä tulee lahja omalle lapselleni, mutta asiaa pohdittuani en uskonut hänen innostuvan teksteistäni ja unisistamateistani.

Tuossa kohtaa oli vakavan pohdinnan paikka, sillä ei ollut mieltä jatkaa, jos ei itsekään uskonut siihen mitä teki. Luovuttamaan en ryhtynyt, vaan tein töitä kahta enemmän, ja nimenomaan nimien, mutta myös koko luomani maailman kanssa. Yritin luoda sopivan mielikuvitukselliset, mutta kuvaavat nimet niin hahmoille kuin koko paikallekin. Jätän nuo nimet vielä paljastamatta, sillä ajattelin esitellä kirjani sekä niiden henkilöt myöhemmin yksityiskohtaisesti. Toivottavasti jaksat odottaa siihen asti.

 

Tarinaan katsominen

Kuten aiemmassa kirjoituksesta käy ilmi, ihminen, eli tässä tapauksessa minä, yritin lastensadun kirjoittamista esikoiseni syntymän jälkeen. Tuolloin minun suurin, ja ylitsepääsemättömin, ongelmani oli tarinan kuljettaminen muutamaa riviä pidemmälle. Näin kyllä kuvia päässäni, mutta kuinkas ollakaan, päässäni ei pyörinytkään mitään valmista piirrettyä elokuvaa, joka päällelaittamisen jälkeen olisi edennyt itsestään loppuun. Eräänkin kerran näin pilvipojan, joka pyöri taivaalla. Pilvipojalle olisi voinut tapahtua vaikka mitä, mutta minun pilveni pyöri päättömästi ympyrää ja puhalsi ja puhkui. Koska minä olin vailla mitään ajatusta mitä pilvelle olisi voinut tapahtua, se ei kyllä tehnyt yhtään mitään. En sen koomin palannut pilvipoikaan, ja siellä se varmaan pyörii vieläkin.

Runossa, jonka olin jossakin kohtaa onnistunut kirjoittamaan, mutta joka oli lojunut laatikon pohjalla useamman vuoden, seikkailivat poika, Uninen Matti ja Naurava Katti. Sen jälkeen kun sain kipinän kirjoittaa seikkailutarinan tuosta nimenomaisesta runosta, minulle oli käänteentekevää keksiä karkea juonirunko tarinalle. Se piti ihan keksimällä keksiä, vaikka se tuntui hyvin teennäiselle. Ensin se meni sinne, ja sitten sille tapahtui sitä, ja sen jälkeen se tapasi ..hmm.. vaikka velhon, jolta se sai.. hmm… vaikka tuota yhden jutun, jolla se pystyi tekemään sellaisen tempun, että... Siinä vaiheessa tein vanhan kunnon ajatuskartan, josta oli minulle valtavasti apua. Nyt minulla oli poika, Uninen Matti ja Naurava Katti, jotka seikkailivat Unenmaassa, ja karkea runko mitä tulisi tapahtumaan.

Ajatuskartan tekemisen jälkeen tarina ei pysähtynytkään enää pariin ensimmäiseen lauseeseen, vaan saatoin kuljettaa päähenkilöä paikasta A paikkaan B, ja siinä matkalla tarinan henkilölle saattoi tapahtua mitä mieleeni vain juolahti. Näin selvästi henkilöt silmieni edessä, ja nyt ne liikkuivat sulavasti, sen sijaan että ne olisivat pyörineet pelkkää ympyrää, kuten pilvipoikani aikanaan. Mieletöntä ja miten luovaa! Oma mielikuvitukseni oli vain rajana.

Kirjoitin tarinan loppuun, jonka aikana hahmotkin selkiintyivät. Sitten aloin viilata lauseita sujuvimmiksi ja korjailla kielioppivirheitä, miten parhaaksi taisin peruskoulun ja lukion äidinkielen opetuksen pohjalta. Aina kun jätin tarinan muutamaksi päiväksi, se kasvoi päässäni, ja saatoin seuraavalla kerralla lisätä siihen jonkun pienen, tai suuremmankin, yksityiskohdan. Kun olin aikani näin tehnyt, suuri harhaluuloni oli, että tarinani on valmis. Kattia kanssa.

Luetutin tarinaa muutamalla ystävälläni, ja he nyökyttelivät ja yrittivät olla ystävällisesti murskaamatta unelmaani kirjailijan urasta, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen tuossa kohtaa tarinani oli vielä aivan raakile, suorastaan lättänä ja hengetön.

Suurin onneni tuossa kohtaa oli surffata netin ihmeellisessä maailmassa ja saada sieltä ulkopuolista apua. Löysin Kirjalabyrintin palaute- ja muokkauspalvelun. Palaute- ja muokkauspalvelusta sain vuokrattua itselleni kustannustoimittajan kohtuullisella hintatasolla. Yhteistyö Kirjalabyrintin kanssa sai tarinani leimahtamaan eloon. Tärkein ohje tuossa vaiheessa minkä sain, oli kutakuinkin seuraava: ”Katso maailmaan, jonka olet luonut. Mitä näet? Jos et näe mitään uutta, katso tarkemmin!”

Kun omaa mielikuvitusmaailmaansa tosissaan katsoi tarkkaan, siellä näkyi vaikka mitä, mitä en ollut ennen huomannut. Kun lisäsin kaiken näkemäni tarinaan, se oli ihan eri tolalla kuin ennen.

Tarinaan katsominen ei aina ole helppoa. Minulla pitää olla rauhallinen hetki, jotta voin sinne katsoa. Paras hetki minulle on sängyssä silmät kiinni, ennen nukahtamista tai sen jälkeen kun olen herännyt. Tai ihan keskelllä päivääkin, kunhan silmäni ovat suljetut.

Haaveena kirjailijan ammatti

Mitä jos ihmisellä on haave, että vielä jonakin päivänä hän julkaisee lastenkirjan tai mahdollisesti useampia. Siitäkin huolimatta, että hän ei ole harrastanut kirjeiden raapustamista kummemmin kirjoittamista.

Runot ovat kulkeneet tietämättään hänen sisällään pitkän aikaa. Jo lapsena hän haaveili pikkurunoilijan urasta, sillä eihän tuo tavallinen tyttö omissa silmissään itseään ihan oikeaksi runoilijaksi pystynyt näkemään. Itsekseen omenapuun alla hän kyllä tuumaili, että pikkurunoilijan ei tarvitsisi kirjoittaa paljon, ihan vähän vain.

Opiskeluaikana tapahtui muutaman kerran niin, että että yhtäkkiä hänen silmänsä eivät fokusoineet enää mihinkään, ja jos oli kynä kädessä, paperille syntyi sanoja. Kun tajunnan tila palasi, paperilla oli runo tai ainakin sen alku. Monesti ihan kelvollinenkin.

Tämä samainen ihminen sai aikuistuttuaan lapsen ja yritti muutaman kerran sadun kirjoittamista omalle lapselleen. Hän näki muutaman mielikuvan, kirjoitti ne ylös, mutta yhtään sen pidemmälle hän ei tarinassaan päässyt. Päässä olevat rattaat pyörivät vain vimmatusti tyhjää. Runot ja loppusoinnut sekä kauniit sanat pyörivät kyllä mielessä, ja hän sai kirjoitettua satunnaisiin tarpeisiin muutaman syntymäpäivärunon, sekä the Runon Uniseseta Matista ja Nauravasta Katista. Kyseinen runo jäi kuitenkin jonnekin laatikon pohjalle nuhraantumaan, eikä hän siinä vaiheessa tiennyt, että se tulisi myöhemmin mullistamaan hänen elämänsä

Muutamaa vuotta myöhemmin samainen ihminen halusi muuttaa perheineen maalle ja jättää vakituisen työnsä kaupunkiin. Muuttolaatikoiden joukosta löytyi vanha runo, joka päivänvalon nähtyään alkoi elää omaa elämääsä. Runon Uninen Matti ja Naurava Katti pyörivät kovasti mielessä. Voisiko hän sittenkin vielä jonakin päivänä kirjoittaa tarinan? Voisiko hän kirjoittaa tarinan tästä runosta?

Siitä alkoi valtava innostus ja kipinä, ja onneksi Elämä oli hänelle siihen mennessä opettanut, että jos jotakin oikein kovasti haluaa, sen pystyy oppimaan ja opettelemaan. Ja niin hän löysi polun, joka vei läpi harmaiden tyhjien ajatusten, ja päähän alkoi nousta värikkäitä ja jännittäviä ajatuksia ja mielikuvia. Nuo ajatukset alkoivat elää omaa elämäänsä, ja niistä tuli vihdoin alku ensimmäiselle tarinalle.  Kirjain kirjaimelta, sana sanalta alkoi kirjoittamisen opettelu.

Siitä alkoi ihmisen mittainen oppimismatka, eikä hän vielä itsekään tiedä tiedä mihin hänen valitsemansa polku lopultakin vie.