Mistä on hyvät lastenrunot tehty?

Kysymys on vaikea, ja minulla on mennyt sen pohtimiseen pidempään kuin ensin oli tarkoitus. Kysymys on itselleni tärkeä, sillä voin uppoutua lasten runojen maailmaan pitkäksi aikaa, joko lukien tai itse kirjoittaen. Yllä olevaan kysymykseen tuskin on yhtä oikeaa vastausta, joten ajattelinkin lähestyä sitä kokeneempien kirjoittajien ja runoilijoiden mietteillä.

Esimerkiksi Jukka Parkkinen kirjoittaa  runo-oppaassaan yleisesti runon kirjoittamisesta näin:

Kirjallinen nautinto perustuu paljolti lukijan yllättämiseen. Odotuksenmukaisuus tekee tekstistä latteaa ja epäkiinnostavaa. Siksi olisi pyrittävä löytämään tuoreita ilmauksia, uusia riimejä ja uusia kuvia. Kesyt riimit on julistettava pannaan…

…loppusointujen lisäksi mitallisessa runossa on tärkeää rytmi. Jos se ontuu, lukija huomaa virheen helposti, tuntuu kuin askelet menisivät sekaisin ja joutuisi kipittämään tai harppomaan.

Itse takertuisin vahvasti tuohon Parkkisen mainitsemaan rytmiin. Runossa pitää olla sopivan soljuva rytmi, jotta se toimii. Joskus rytmi voi muodostua hyvinkin tiiviiksi, jopa hakkaavaksi, joka monesti kääntyy runoa vastaan. Rytmin on toimittava runossa. Toiset lukijat ovat hyvin herkkiä rytmille, eivätkä tällaiset ”rytmiherkät” ihmiset jaksa kauan lukea ontuvaa runoa.

Lasten runojen suuri vahvuus on siinä, että niissä leikitellään selkeillä ja yksinkertaisilla ajatuksilla, joihin lapsi voi samaistua. Ilman tätä samaistumisen tunnetta, en usko runon koskettavan. Lapsille runot ovat monesti välähdyksen omaisia hetkiä heidän kokemuspiiristään, tai ainakin melko läheltä sitä.

Lasten runoissa yllätetään huumorilla, sillä he rakastavat hassuttelua, ja sitä että maailmaa ei katsota niin vakavin silmin. Toisaalta minusta lasten runo voi olla rauhallinen, ja tunteellinenkin, mutta siinä pitää olla tietty juju, johon lapsi voi samaistua. Tähän ajatukseeni sain tukea Seija Talvitien pro gradu -tutkielmasta ”Runo herättää ihanan suojaavan tunteen – Sanataidekerhon lapset lastenlyriikan tulkitsijoina”. Talvitie kirjoittaa sivulla 15 Kirsi Kunnaksesta, modernin saturunouden luojasta, seuraavasti:

Kirsi Kunnas ei halunnut tehdä jyrkkää eroa aikuisten runojen ja lastenrunojen välille. Tiitiäisen satupuun runoissa pintatason ilmaus viihdyttää lasta. Aikuiselle lukijalle on tarkoitettu pintatason alla oleva syvätaso. Ajan ongelmat peilautuvat siihen. (Alanko 1990, 5.)

…Tiitiäisen satupuun runot viehättävät lapsia hyvin paljon vielä nykyäänkin viisikymmentä vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Niissä on lystikkäitä sanaleikkejä. Kirsi Kunnaksen runot ovat hauskoja, mutta silti ne vetoavat lukijansa ja kuulijansa tunteisiin.

Hyvä rytmi, tunteisiin vetoaminen, samaistumisen tunne ja se että runo avautuu lapselle jollakin tasolla ovat peruspilareita, joiden päälle on hyvä lähteä lasten runoja kirjoittamaan. Hyvän runon tekeminen ei ole helppoa eikä nopeaa, vaan aikaa vaativaa sanojen, riimien ja rytmin makustelua. Jukka Parkkisen sanoin:

Runo ei synny synnyttämättä.

 

Hyvää ystävänpäivää!

Kirjakastanja toivottaa kaikille mukavan ystäväntäytteistä ystävänpäivää!

Kuu, kuu kultainen lintu,
huu huu huhuileva pöllö,
istuivat puun oksalla,
tammenterhon varjossa.

Kuu, kuu kultainen lintu,
huu, huu huhuileva pöllö,
siipi toisen siivessä,
ystävyyden metsässä.

Runo on Unikontu-sarjan käsikirjoituksesta Avaimia ja lukkoja, jossa Veikka joutuu laulamaan linnuista kertovan laulun limaiselle jättiläissammakolle.

Kokemuksia Kirjalabyrintin palaute- ja muokkauspalvelusta

Käsikirjoitukseni etenivät omin avuin siihen pisteeseen, että tarina oli karkealla tasolla kasassa ja henkilöhahmot mietittyinä, mutta omat taitoni eivät riittäneet sillä hetkellä pureutumaan syvemmälle tarinan ytimeen. Onneksi löysin Kirjalabyrintin palaute- ja muokkauspalvelun, jonka avulla käsikirjoitukseni etenivät suurin harppauksin eteenpäin.

Minulla on pelkästään positiivisia kokemuksia Kirjalabyrintin palvelusta. Yhteydenottoni jälkeen teimme sähköpostissa sopimuksen, jossa sovimme hinnoista, ja siitä miten laskutusasiat menevät. Lisäksi sain karkean arvion paljonko tekstini tarvitsevat työstämistä. Siten sain jonkun käsityksen missä hinnoissa suurin piirtein liikuttiin.

Kirjalabyrintin kustannustoimittaja luki tekstin, ja teki siihen kokonaisvaltaisia korjausehdotuksia sekä kyseli ja kyseenalaisti taustatarinaa.  Kaikki työ kustannustoimittajan kanssa tapahtui sähköpostin välityksellä. Käsikirjoitukseni eri versiot liikkuivat näppärästi sähköpostin liitetiedostoina, ja palautuivat erilaisten kommenttien kera takaisin.

Kun olimme saaneet käsikirjoituksen isossa kaavassa kohdalleen, kustannustoimittaja kävi käsikirjoituksen läpi kappale kappaleelta ja kommentoi mikä niissä toimii ja mikä ei. Lisäksi sain apua oman kertojan äänen vahvistamisessa. Lopuksi kustannustoimittaja korjasi kaikki oikeinkirjoitus- ja pilkkuvirheet sekä poisti ylimääräiset lyönnit. Käsikirjoitus oli tämän jälkeen taittovalmis. (Paitsi minun tapauksessani, koska en ole vielä malttanut jättää käsikirjoitusta kokonaan rauhaan, vaan olen palannut siihen aika ajoin uudelleen. Se on kuitenkin kokonaan toinen tarina, ja palaan siihen prosessiin toiste.)

Kaikkien antoisinta yhteistyössä Kirjalabyrintin palvelun kanssa on  ollut sähköpostikeskustelut, joissa olen voinut pohtia ihan kaikkea käsikirjoitukseeni liittyvää. Kaikki kritiikki ja muutosehdotukset joita olen saanut, on annettu rakentavassa ja hyvässä hengessä. Sähköpostipalvelu on ollut nopeaa ja sujuvaa, ja vastauksen olen aina saanut kohtuullisessa ajassa.

Erittäin tärkeänä olen kokenut, että palautepalvelusta ei  saa mitään valmiita ratkaisuja, vaan työkaluja työstää omaa työtä eteenpäin. Siten kirjoittajalla on aina se tunne, että hän on se joka kirjoittaa tarinaa, eikä kukaan ulkopuolinen.

Suosittelen siis lämpimästi!

Unikontu-sarjan päähenkilöiden esittely

Kirjan henkilöt ovat eläneet mielessäni pitkän aikaa, ja muuttuneet tarinoiden eri versioiden myötä. Mitä tarkemmin olen heitä katsonut (Tarinaan katsominen), sitä paremmin olen heidät oppinut tuntemaan. Tällaisiksi he ovat tällä hetkellä päätyneet.

Veikka Piirunen, päähenkilö. Tarina kerrotaan minä-muodossa, 9-vuotiaan Veikka-pojan silmin. Veikka asuu suomalaisessa pikkukaupungissa isänsä, äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Veikan vaari asuu samassa kaupungissa. Luonteeltaan Veikka on jalat maassa oleva ja toiset huomioonottava tavallinen poika, joka on tarvittaessa valmis tekemään rohkeitakin ratkaisuja. Hän on ehkä vähän ujonlainen, mutta omaa hyvän itsetunnon.

Tiukutiitus on toinen Veikan Unikontu-oppaista. Hän on ystävällinen metsänhaltija, joka on toisinaan vähän poissaoleva. Hän tuntee Unikonnun pintaa syvemmältä, ja Veikan turvallisuus on hänen vastuullaan. Tiukutiituksella on omanlaisiaan kykyjä, jotka ovat monessa tilanteessa perin hyödyllisiä.

Toinen Veikan Unikontu-oppaista on sininen Katti Kassius, joka on virnuileva velmuilija, ja toisinaan ehkä vähän itseään täynnä. Katti rakastaa laulamista. Kassiusta parempaa ystävää ei Unikonnussa voisi kuitenkaan toivoa. Kissalla on puhumisen lisäksi muutama muukin taito tassuissa.

Ote Sinisiä kiviä -käsikirjoituksestani, jossa Veikka, Tiukutiitus ja Kassius tapaavat ensi kerran.

Tumma hahmo astuu pois puiden varjosta. Se on mies, jolla on erikoisen muotoinen hattu päässään. Hänen rinnallaan kävelee kissa, raidallinen sininen kissa! Kissa loikkaa muutamalla suurella loikalla puunrungon päälle viereeni.
– Mjau, siinä se Veikka nyt sitten on, siniraitainen kissa toteaa leveästi hymyillen.
– Tervetuloa Unikontuun, mies sanoo. – Hienoa, että pääsit tulemaan näin lyhyellä varoitusajalla.
Miehellä on päällä paksu karkea paita, joka on samanvärinen kuin hänen hattunsa, ja pitkät nahkasaappaat. Hänen silmänsä ovat ystävälliset.
– Kiitos, vastaan hämilläni.
– Olet aivan isäsi näköinen! kissa virnistää niin, että kaikki hampaat näkyvät.
– Niin muutkin sanovat, vastaan ujosti. – Keitä te olette?
– Eikö isäsi tai vaarisi kertonut meistä? kissa hämmästelee.
– He kertoivat, että tapaan täällä ystäviä.
– Eli meidät, kissa maukaisee. – Minä olen Katti Kassius, Unikonnun vanhin kissa. Hauska tutustua.
Kissa istuu viereeni. Se ojentaa molemmat tassunsa minua kohti. Minä otan sen pehmeistä käpälistä kiinni ja puristan niitä varovasti. Kissa iskee minulle silmää. Mies tulee myös lähemmäksi ja ojentaa molemmat kätensä. Puristan miehen lämpimiä karheita käsiä.
– Tiukutiitus, mies esittelee.

Lisäksi yhtenä merkittävänä osana koko kirjasarjaa on Unikonnun metsät ja puut. Eri metsän osilla saattaa olla erilainen ”mieli” ja yksittäiset puut eroavat toisistaan erilaisina yksilöinä.