Käsikirjoitusten versioista

Taitojen karttuessa olen huomannut, että valmiin juonen ja käsikirjoituksen valmiiksi saattamiseen en enää tarvitse niin tuhottoman montaa käsikirjoitusversiota kuin alkuaikoina. Tämä johtuu niin juonenhahmottelutaitojen kuin myös oman tyylin kehittymisestä.

Avaimia ja lukkoja sekä Sinisiä kiviä -käsikirjoitukset ova ajallisesti kuin eri planeetoilta. Avaimia ja lukkoja -tarina on ensimmäinen kirjoittamani, ja erilaisia käsikirjoitusvesioita on reilusti yli 50 kappaletta. Aikaa sen kirjoittamiseen kaiken kaikkineen meni yli kaksi vuotta.

Toinen tarina, Sinisiä kiviä, valmistui muutamassa kuukaudessa. Kirjasta löytyy tällä hetkellä erilaisia versioita n. 25. Tosin en voi olla vieläkään ihan varma, että kyseessä ovat viimeiset versiot, sillä sarjan kokonaisjuoni on työstön alla, ja siihen liittyen saatan joutua tekemään vielä pieniä muutoksia.

Uuden käsikirjoitusversion otan käyttöön aina kun teen muutoksia juoneen. Tekstin sujuvoittamiseen ja kielioppivirheiden korjaamisen vuoksi en välttämättä tallenna uutta versiota.

Käsikirjoitukset ovat pala palalta hahmottuneet nykyisen kaltaisiksi. Ne eivät olisi sellaisia kuin ne ovat, ellen olisi saanut ulkopuolista apua. Se, että minulla on kaksi valmista, vaikkakin toistaiseksi julkaisematonta tarinaa, on arvo itsessään. Se on jotakin, mistä voi olla aidosti hyvillään.

 

 

Juonen hahmottelusta

Kirjoittaminen on raakaa tekstin tuottamista, muokkaamista, oman tekstin arvioimista ja tähän liittyen joko sen hyväksymistä tai hylkäämistä.

Itse hahmottelen juonen jollakin tasolla valmiiksi ennen sen kirjoittamista. Vaikka kirjan kokonaisjuoni olisikin etukäteen mietitty, joutuu juonta ja pienempiä juonenkäänteitä tarinan edetessä silti arvioimaan jatkuvasti. Liian monesti sitä innostuu liikaa jostakin ideasta / juonenkäänteestä, ja sitä lähtee turhan kovalla innolla kirjoittamaan ”auki”.  Toisinaan tämä on hyvä tapa tuottaa raakatekstiä, sillä silloin ei oma mieli sensuroi tekstiä, mutta useasti, ainakin minun kohdalla, tälläinen tyyli on vienyt juonta väärään suuntaan.

Toisinaan käy niin onnellisesti, että  hieman metsään menneestä ideasta saa kuitenkin suhteellisen pienillä muutoksilla tehtyä kelvollisen version. Useasti taas pitää palata takaisin alkupisteeseen ja keksiä uusi ratkaisu tilanteeseen.

Suosittelenkin malttia luonnostelutasolla. Näin säästää sormenpäitä ja – aikaa!

Kun on tarpeeksi monta kertaa kirjoittanut epäonnistuneen käsikirjoitusversion, niin laiskistuu sen verran, että oppii antamaan itselleen enemmän aikaa ideointiin. Nyt sitä osaa jo monipuolisemmin miettiä juonta ensimmäistä ideanvälähdystä pidemmälle, ja punnita sitä monelta kannalta. Ideat ovat kaiken perusta, mutta pitää muistaa, että ne ovat vasta ensimmäinen askel toimivassa tarinassa.

Toinen askel on katsoa tarinaan, ja miettiä toimiiko idea yhä pintatasoa syvemmällä. Jos yhä on positiivinen olo ideasta, niin silloin kannattaa ehdottomasti lähteä kirjottamaan sitä. Siltikään ei tosin voi olla varma, että kantaako ajatus aivan loppuun asti.

Kolmas askel onkin arvioida tuotos sen jälkeen, kun on saanut sen kirjoitettua. Meneekö tarina haluttuun suuntaan ja sopivatko pienemmät juonenkäänteet kokonaistarinaan? Onko siellä asioita, jotka ovat esim. ristiriidassa taustatarinan (sen maailman joka elää päässä, mutta ei kerrota lukijoille) kanssa? Miltä kirjoitetut ratkaisut tuntuvat?

Jos tässä kohtaa on tyytyväinen ja positiivinen olo, niin valtavan hienoa. Omasta kokemuskesta sanoisin, että tässä kohtaa ei kuitenkaan olla ihan vielä maalissa. On olemassa vielä neljäs askel, joka on minun mielestäni yksi tärkeimmistä; anna käsikirjoitukselle aikaa tai luetuta sitä muilla, jos vain voit. Iso apu on, jos voit luetuttaa kirjottamasi tekstin ammattilaisella, joka osaa rakentavan kriittisesti arvioida juonta.

Enkä voi tarpeeksi painottaa ajan tuomaa lisäapua; se on korvaamaton! Tarpeeksi pitkään levännyttä tekstiä pystyy lukemaan kuin vieras, ja sen näkee aivan eri silmin, kuin silloin kun tarina on ihan iholla. Tässä kohtaa minulla on tullut suurimmat muutokset ja linjanvedot omien tarinoideni kanssa.

 

 

 

Lastenrunotyypeistä

En malta ihan vielä jättää runoaihetta, sillä niistä kirjottaminen on lisännyt mielenkiintoani runo-oppia kohtaan. Tähän mennessä olen kirjoittanut omat runoni omien mielikuvieni ja rytmikorvani perusteella, luokittelematta niitä sen kummemmin mihinkään kategoriaan.

Runoja voidaan yleisesti jakaa mitä erilaisempiin tyyppeihin, mm. balladeihin, loruihin, elegioihin, limerikkeihin ja moniin muihin, mutta en aio niihin nyt perehtyä sen syvemmin.

Sen sijaan minua kiinnostaa miten (hyvin ahkerasti viittaamani) Seija Talvitie luokittelee opinnäytetyössään lastenrunot viiteen runotyyppiin seuraavasti:

1. Saturuno (sisältää sadun juonen)
2. Tunnelmaruno (välittää tunnelmia ja mielialoja)
3. Realistinen runo (todenkaltaista kuvausta)
4. Nonsens-runo (merkityksettömiä sanoja, sanaleikkejä)
5. Lorut ja hokemat (äännestruktuuri hallitseva)

Omat lastenrunoni solahtavat saturunojen ja tunnelmarunojen kategoriaan kuin veitsi sulaan voihin, vai mitä tuumitte?

Kiiltomadon lyhty

Hämärä taivas lammesta heijastuu,
näkyy pilvet,
näkyy kuu,
näkyy rannalla seisova puu.

Kiiltomato lyhtynsä sytyttää
ja katsoo tummaan veteen;
– Näkyä näin kaunista
en vaihtaisi mistään hintaa,
se sanoo ja ihailee öistä lammen pintaa.

 

Kiinnostavatko runot lapsia?

Lapset suhtautuvat runoon luontevasti. Voidaan sanoa, että lapsi ja runo kuuluvat yhteen. Jo aivan pienten lasten leikeissä on tietty esteettinen peruskaava, jossa runoudella, musiikilla ja liikkeellä on tärkeä osansa. Pieni lapsi suhtautuu asioihin ja kieleen runollisestija rytmisesti. Lapset pitävät runoista ja loruista.

Näin asian esittää aiemminkin siteeraamani Seija Talvitie pro gradu-tutkielmassaan ”Runo herättää ihanan suojaavan tunteen – Sanataidekerhon lapset lastenlyriikan tulkitsijoina”.

Lasten runojen kirjoittajana ja lukijana luen huojentuneena yllä olevaa lainausta. Omien lasteni vapaissa leikeissä kuulen toisinaan sanojen rytmittelyä, riimittelyä ja runomittaa. Kun taas esitän heille, että luetaanko runoja yhdessä, vastaus on monesti EI!!

Vastarinnasta huolimatta uskon, että niistä loruista ja runoista, joita lapsi kuulee joko kotona, kerhossa, hoidossa tai koulussa, on jäänyt pysyviä positiivisia jälkiä lapseen.

Miksi runojen kuunteleminen on toisinaan niin vastenmielistä lapselle? Useasti he kuuntelevat mieluummin tarinoita ja satuja kuin runoja. Onko silloin kysymys siitä, että monet runot ovat liian vaikeita ymmärtää, ja runot eivät vain syystä tai toisesta avaudu? Ehkä he eivät saa niin helposti kiinni juonesta kuin perinteisessä sadussa. Tai ehkä he eivät jaksa keskittyä soljuviin sanoihin, jotka eivät vie heti perille. Monesti runot vaativat vähän oivaltamista.

Tärkeintä lienee se, että kuuntelee lasta herkällä korvalla. Me kaikki olemme erilaisia. Mikä kiinnostaa yhtä, ei kiinnosta toista. Aihepiiriä vaihtamalla voi saada ihmeitä aikaan. Tai ehkä joku toinen runoilija osaa runoilla osuvammin juuri kyseista lasta ajatellen? Jospa lasta kiinnostaa erilainen kuvitus? Voisiko lapsen saada kiinnostumaan runoista, jos esimerkiksi muuttaa ympäristöä jossa runoja luetaa? Kummitusaiheisten runojen lukeminen pöydän alle tehdyssä majassa taskulampun valossa voi olla ihan eri juttu kuin keinutuolissa valoisaan aikaan.

Lohdullista on, että lapset kasvavat ja muuttuvat niin että luut kolisevat. Ehkä runo tai runokirja, jota lapsi ei mistään hinnasta halunnut luettavan vuosi sitten, onkin tänä päivänä lukukelpoinen, koska lapsi on kasvanut ja voi samaistua runoon eri lailla kuin aiemmin. Siksi on valtavan hienoa, että runoja ja runoilijoita on erilaisia. Ei yksi runoilija voi koskaan koskettaa kaikkia kuulijoita, ja vastaavasti tuskin kukaan runoilija on koskaan voinut ollut koskettamatta ketään.

Runot voivat parhaimmillaan olla hieno väline lapsen ja aikuisen välisessä kommunikaatiossa. Luulen, että yksi runojen vahvuuksista on kaikki kaikkinensa läheisyys ja yhteys aikuisen kanssa. Se on parhaimmillaan kiireetön hetki lähekkäin, jossa makustellaan sanoja, oivalletaan riimejä ja mietitään mitä runossa tapahtui. Kun aikuinen on sillä mielialalla, että hän lukee runoja lapselle, niin hän on luultavammin mitä enimmässä määrin läsnä. Ja lapsi kyllä aistii sen! Runot ovat siis mitä parhainta vastapainoa kiireiselle elämälle.

Runokirjoja ei missään nimessä tarvitse lukea kannesta kanteen. Minusta parempi tapa on ottaa runot mukaan muun elämän lomaan, runo siellä ja runo täällä solahtavat lapsen elämään kuin salaa. Miltä kuulostaisi yhdessä luettu ruokaruno? Tai hampaidenpesuloru? Kiukuttelevan saappaan runo?

Vinkki: Ehdottomasti lasten runoja voi harrastaa ilman lastakin! Itselläni Jukka Itkosen runot ovat kestosuosikkeja, jonka joka runokirjasta löytyy monta helmeä. Myös Elina Karjalaisen Uppo-Nallen kootut runot, uponneen kansan lauluja -kirjan runot ovat ihanan oivaltavia ja ajankohtaisia, vaikka ne ovat julkaistu 1985. Kirjaston runohyllyt notkuvat mitä moninaisempia lasten runo- ja lorukirjoja. Suosittelen kokeilemaan!