Sanat! Valtakunnalliset kirjoittajapäivät 2016

Osallistuin viikonloppuna Sanat! Ensimmäiset valtakunnalliset kirjoittajapäivät -tapahtumaan Eurassa, Kauttuan Ruukinpuistossa. Tapahtuma kokosi kirjoittamisen ja lukemisen harrastajia yhteen monin eri tavoin. Ensi kertaa järjestettävä tapahtuma tarjosi monipuolista ohjelmaa kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille.

Itse osallistuin lastenkirjallisuustyöpajaan, jonka ohjaajana toimi lastenkirjailija Aira Savisaari. Työpaja oli lämminhenkinen samanhenkisten ihmisten ”kokoontumisajo”, jossa pohdittiin lapsille kirjoittamista monelta eri kantilta. Teimme pieniä kirjoitusharjoituksia ja keskustelimme paljon.

Lisäksi osallistuin yleisötilaisuuteen, jossa Finlandia 2014 -voittaja Jussi Valtonen kertoi kirjoittamisen rutiineistaan ja siitä miten palkittu kirja He eivät tiedä mitä tekevät syntyi. Mielenkiintoista oli kuulla, että paksun kirjan valmiissa versiossa ei ollut kuin puolet alun perin tuotetusta tekstistä, sillä toinen puoli oli hylätty epäkelvollisena, ja monet kohtaukset kirjoitettu useampaan kertaan.

Osallistuin myös kustantajien päivään, jossa esittäytyivät Sunkirja, Kustannusliike Robustos ja paikalliskirjojen omakustantajia. Kustannusliike Robustoksen mukaan kustantajaa lähestyttäessä kaksi tärkeintä asiaa on itse käsikirjoitus ja asenne. Käsikirjoitus pitää olla niin valmiiksi viilattu kuin vain suinkin. Tämän lisäksi kirjoitajalla pitää olla oikea asenne. Tällä tarkoitettiin yhteistyökykyä ja halua muuttaa käsikirjoitusta tarvittaessa. Jos oma teksti on niin pyhää, että sitä ei ole valmis muuttamaan, kustantajat tuskin tarttuvat sellaiseen käsikseen. Tämäkin kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta monelle esikoistaan pitkään omassa kirjoitusmaailmassa pyörineelle kirjoittajalle se on hyvä muistutus.

Mielelläni olisin osallistunut ohjelmaan laajemminkin, mutta oma aikataulu ei venynyt tällä kertaa enempään. Yksi tärkeimmistä viikonlopun anneista olikin tavata muita samanhenkisiä sekä tietenkin oppiminen. Viesti, joka viikonlopun aikana tuli esille monelta taholta, oli että kehittyäkseen kirjoittajana pitää kirjoittaa PaLjOn, ja että tosissaan kirjoittava ei voi jäädä odottamaan inspiraatiota vaan pitää inspiroitua työstään. Toivon kovasti, että tapahtuma saa jatkoa ensi vuonna!

 

 

 

Kertoja

Kertoja on kertomuksen ääni. Minulle oli hyvin selvää alusta asti kirjoittaa Unikontu-sarja minä muodossa päähenkilö Veikan silmin. Unikontu siis näyttäytyy lukijalle siinä muodossa kun Veikka sen näkee ja kokee.

Aina ei ole helppoa miettiä miten yhdeksänvuotias poika aistii ympäröivän maailman. Miten sen ikäinen poikalapsi reagoi erilaisiin asioihin? Minkälaista kieltä hän käyttää? Minkälaisia asioita sen ikäinen pystyy käsittelemään ja miten? Ja ennen kaikkea mikä häntä kiinnostaa ja mitä hän arvostaa?

Kun kirjoittajana on kaikesta huolehtiva (lue murehtiva) äiti, niin tuon ikäisen pojanviikarin pöksyihin hyppääminen ei aina ole helppoa. Mieleeni tulee eräs kohtaus Avaimia ja lukkoja -tarinasta, jossa sain ystävällisesti miespuoliselta käsikirjoituksen lukijalta  palautetta, että pikkupoika ei ikinä ajattelisi noin. Laitan tähän kyseisen kohtauksen. Älkää antako eri aikamuotojen häiritä, sillä ensimmäinen lainaus on sen verran vanhasta käsikirjoituksesta, että se on kirjoitettu imperfektissä. Jälkimmäinen on uusimmasta käsikirjoitusversioista.

Tiukutiitus ehdotti paluuta Synnoven mökille. Lähdimme yhdessä jonossa paluumatkalle. Minä lampsin jonon viimeisenä märissä ja mutaisissa tossuissani. Kunpa olisin ehtinyt ottaa ne pois ennen jokeen menemistä.

Tiukutiitus ehdottaa paluuta Synnoven mökille. Lähdemme yksissä tuumin paluumatkalle. Minä lampsin jonon viimeisenä märissä ja mutaisissa tossuissani. Mieletöntä, me onnistuimme löytämään riippulukon!

Ensimmäisessä versiossa poika murehtii märkiä tossujaan kun taas toisessa hänen suonissaan virtaa sen verran adrenaliinia, että hän ei märkiä tossujaan edes huomaa. Sävyero on melkoinen. Tämä oli minulle hyvä opetus siitä, että minä olen tarinan kirjoittaja, mutta tarinan kertoja on Veikka.

Preesens vai imperfekti?

Kun sain kirjoituskärpäsen pureman, en missään kohtaan pohtinut käsikirjoitukseni aikamuotoa. Lastenkirjoja selaillessa olin huomannut, että valtaosa niistä oli kirjoitettu imperfektissä, ja niin sitten tein minäkin.

Työskennellessäni vuokrakustannustoimittajan kanssa aikamuotokysymys kuitenkin nousi esille. Hän kyseli perusteluita imperfektin käytölle, johon minulta ei tietenkään löytynyt yhtään perustelua, koska en ollut asiaa sen syvemmin pohtinut. Hänestä imperfekti nosti esille monenlaisia kysymyksiä, kuten esimerkiksi, että miksi päähenkilöni Veikka (yhdeksän vuotias poika) kertoo tarinaa sekä missä ja minkä ikäinen hän on tällä hetkellä?

Koska mielestäni päähenkilö oli läsnä juuri siellä mihin hänet kirjoitin, eikä kertonut asiaa vanhana pappana keinutuolissa istuen, oli itselleni helppo perustella aikamuodon vaihto preesensiin.

Koko käsikirjoituksen aikamuodon muuttaminen menneestä nykyhetkeen oli työläs prosessi, mutta ei mahdoton. Ja ehdottomasti kaiken työn väärtti, sillä palautteeksi sain, että preesens lisäsi tarinoideni intensiteettiä ja jännitystä ja sitä kautta lukijan / kuulijan eläytymistä tarinaan.

Itselläni kesti tosin hetken ennen kuin kirjoittajana totuin uuteen aikamuotoon. Nyt se taas tulee automaattisesti paikkoihin, joihin se ei välttämättä edes kuulu!

Laitan tähän alle erään kohtauksen Avaimia ja lukkoja -käsikirjoituksestani. Ensin vanha versio, jossa käytin mennyttä imperfekti-aikamuotoa.

 Synnove lähti jatkamaan polkua, joka seuraili joen rantaa alajuoksulle päin. Polku vei meidät riippusillalle, jota pitkin pääsi joessa olevalle pienelle saarelle. Seurasimme varovasti naisen perässä, sillä silta oli kiikkerä. Joki virtasi hiljaa sillan alla. Minua hirvitti, että joku meistä putoaisi jokeen, sillä joen laulu soi koko ajan päässäni. Pääsimme kuitenkin turvallisesti sillan yli. Saarella Synnove osoitti meille vanhaa, osittain lahonnutta majaa.
– Tämä on poikieni vanha maja, ehkä löydämme täältä jotakin.

Tässä sama kohtaus uusimmasta käsikirjoitusversiosta preesens-aikamuodossa.

Synnove jatkaa polkua, joka seurailee joen rantaa. Polku vie meidät riippusillalle, jota pitkin pääsee joessa olevalle pienelle saarelle. Seuraamme varovasti naisen perässä, sillä silta on kiikkerä. Tumma joki virtaa hiljaa sillan alla. Minua hirvittää, että joku meistä putoaa jokeen, sillä joen laulu soi päässäni. Pääsemme kaikki kuitenkin turvallisesti joen yli. Saarella Synnove osoittaa meille repsottavaa lautamajaa.
– Tämä on poikieni vanha maja, ehkä löydämme täältä jotakin.