Jo useana vuonna peräkkäin olen joulun aikoihin havahtunut siihen, että olisi ollut kiva kirjoittaa joku joulutarina. Joulun kolkuttaessa ovelle, ei sellaiselle ole kuitenkaan löytynyt aikaa. Ja joulun mentyä ohi, on myös joulufiilikset ohi. Ei ole tammikuun pakkasissa eikä heinäkuun helteissä päähän pälkähtänytkään kirjoittaa tontuista.
Tänä vuonna ajoitus kolahti kohdilleen marraskuun loppupuolella. Sain inspiraation joulumyyjäisistä ja aloin kirjoittaa 24 lukuista joulukalenteritarinaa. Raakatekstin tuottotahti on ollut huima, enkä ole tekstiä ehtinyt juurikaan muokata, sillä joulukuun ekana päivänä aloin lukemaan vielä keskeneräistä tarinaa lapsilleni. Luku päivässä on edetty ja vielä olen pysynyt askeleen edellä, jotta on ollut mitä lukea. Jännityksellä lasten kanssa odotamme valmistuuko tarinan loppu ennen joulua! Ehkä lapset auttavat minua tarinan loppuhuipennuksen kanssa, jos itse en sitä saa valmiiksi.
Tarinassa eletään vuotta 1884. Metsätonttu Aapo joutuu pinteeseen ja hän ystävystyy kartanon tallitonttu Jouhan kanssa. Alla kuudes luku/luukku:
Jouha ja Aapo seisovat kartanon ulkoseinän vieressä keittiön oven tuntumassa navat aivan litistettyinä ulkoseinää vasten.
– Yleensä tämä on helppoa kuin mikä, kun tekeytyy näkymättömäksi, mutta nyt tässä on todellista seikkailun tuntua, Jouha kuiskaa Aapolle ja pyyhkii otsaansa.
Keittiön ulko-ovi avautuu ja keittiöpiika ryntää pesuvati sylissään ulos.
– Nyt, Jouha sanoo, ja livahtaa ovesta sisään.
Aapo seuraa perässä.
Tontut piiloututuvat ensin pöydän alle ja jatkavat keittäjättären huomaamatta käytävään, joka vie ensin pieneen saliin ja sieltä eteiseen.
Eteisessä tontut piiloutuvat suuren kaappikellon taakse. Kun ketään ei näy, he jatkavat matkaa kivisiä rappusia ylös toiseen kerrokseen.
– Joku tulee, Jouha kuiskaa ja vetää Aapon suuren verhon taakse piiloon.
Noin seitsemänvuotias poika juoksee vinhaa vauhtia rappuja alas.
Jouha kurkistaa verhon takaa, ja tontut jatkavat matkaa kolmanteen kerrokseen.
Kolmannessa kerroksessa on suuria huoneita täynnä ihmeellisiä huonekaluja ja säihkyviä kattokruunuja. Aapo katselee niiden välkettä suu auki. Ihan kuin pakkasyönä metsässä, paitsi että täällä on paljon lämpimämpää! Jouhaa ei kartanon salit jaksa kiinnostaa, vaan hän suuntaa vielä muutaman askelman ylös pienelle porrastasanteelle ja koputtaa kolme lyhyttä ja kolme pitkää koputusta mustaksi maalattuun rautaoveen.
Ovessa oleva suuri avain kääntyy hiljakseen ja ovi aukeaa sen verran, että Jouha ja Aapo mahtuvat luikahtamaan sisään.
Kylmä ilma tulvahtaa Aapon kasvoille. Edessä on muutama puinen askelma, jotka Jouha kipuaa tottuneesti ylös.
– Olemme ullakolla, Jouha selittää samalla kun kipuaa edelleen muutaman puuportaan ylöspäin.
Ullakon hämärässä Aapo näkee miten katto kaareutuu kauniisti heidän yläpuolellään. Jouha menee pieneen puiseen koppiin, josta kuuluu tasaisesti tik-tak-tik…
Aapo kurkistaa koppiin ja näkee miten Jouha ja vieras tonttu istuvat monenlaisten hammasrattaiden vieressä ja katsovat miten rattaat pyörivät tasaista vauhtia.
– Tässä on Alariikki, kartanon kellotonttu, Jouha esittelee ystävänsä Aapolle.
Alariikki pyytää Aapoa istumaan viereensä toiselle puolelle ja alkaa selittää monimutkaisten rattaiden tehtävää: – Tämä on kartanon kellon koneisto. Kellotaulu on kartanon ulkoseinällä. Minä pidän huolen, että se on aina oikeassa ajassa ja vedossa.
– Ja joskus siitä, että se nimenomaan EI ole oikeassa ajassa, Jouha tirskuu.
– Kyllä, kyllä! Se on kellotonttujen erikoistehtävä, ajanhallinta ja -sekoittaminen, kumpikin yhtälailla.
Kirjakastanja 