Viime viikonloppuna 22.-23.4. osallistuin Euran Kauttuan Ruukinpuistossa jo toista kertaa järjestettäviin Sanat! kirjallisuuspäiville. Viime vuonna osallistuin lastenkirjallisuustyöpajaan, mutta tänä vuonna minun piti valita joko työpajojen tai kirjailijahaastatteluiden väliltä. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon ja osallistuin Virpi Hämeen-Anttilan, Paula Havasteen, Mike Pohjolan ja Mikko Kamulan haastatteluihin. Haastattelijana toimi läänintaiteilija Karoliina Suoniemi.
Kaikki haastattelut olivat antoisia, ajatuksia herättäviä sekä supermielenkiintoisia. Suurin ja päälimmäisin ajatus, mikä haastatteluista jäi käteen, oli että kirjailijat todella joutuvat perehtymään ja ottamaan selvää asioista, joista he kirjoittavat. Tekstiä ei synny tai se ei ole kestävällä pohjalla, jos taustat eivät ole kunnossa. Esimerkiksi Virpi Hämeen-Anttila kirjoittaa 1920-luvulle sijoituuvaa dekkarisarjaa. Hän on uppoutunut 1920-lukuun mm. katsomalla mykkäelokuvia ja lukemalla senaikaisia sanomalehtiä. Erityisesti häntä ovat kiinnostaneet miten rikoksista uutisoitiin tuohon aikaan ja mitä välineitä rikoksiin käytettiin? Kuvailut 20-luvun Helsingistä ovat vaatineet myös paljon taustatyötä. Mitä rakennuksia oli tuohon aikaan ja mistä tiet ja kadut menivät? Asiaa on helpottanut oma lapsuus, jos ei aivan Helsingissä asuen, niin paljon aikaa siellä viettäneenä.
Mike Pohjola esitteli mukaansatempaavasti kirjansa 1827. Gummeruksen sivuilla on osuvasti esitelty kirja näin:
1827 on ensimmäinen koko Suomen tulevaisuutta muovanneesta Turun palosta kirjoitettu romaani. Kirja revittelee pulpin hengessä ja rymyää romantiikan epookin hameenhelmoissa. Historiallinen katastrofiromaani rakentaa monipuolisen kuvan Turusta – ja polttaa sen.
Kukaan ei tiedä kuka sytytti Turun palon – paitsi Mike Pohjola (ja tietysti kirjan lukeneet henkilöt :). Tämäkin kirja on vaatinut valtavat määrät taustatyötä niin poliittisista kiemuroista kuin Turussa tuolloin eläneistä henkilöistäkin. Kirja meni lukulistalleni, sillä haluan ehdottomasti tukkia Turun palon kokoisen aukon historiansivistyksessäni, vaikka sitten Mike Pohjolan tyyliin.
Muinaissuomalaisuudesta kirjoittavat Paula Havaste ja Mikko Kamula ovat yhtä lailla tehneet valtavasti taustatyötä. Yksi mainitsemisenarvoisista lähteistä kummallakin on ollut ei niinkään Kalevala itsessään vaan sen lähteenä olleet runonlaulajien aarteistot. Sieltä voi ammentaa paljon sellaista, josta ei ole jäänyt muuta jälkeä meidän päiviimme.
Mikko Kamulan kirja Ikimetsien sydänmailla on Metsänkansa-kirjasarjan ensimmäinen osa. Kamulan tekemä taustatyö kirjasarjaa varten on kuitenkin vertaansa vailla. Hän leikkisästi haastattelussa suosittelikin kirjailijaksi haaveleville hieman kevyempää tietä kuin minkä itse on valinnut. Hän nimittäin päätti jo 15 vuotta sitten lukioikäisenä kirjoittavansa historiallisen fantasiaromaanin Suomen muinaisuskosta ja -tavoista. Tuolloin hän ei tosin ymmärtänyt aiheen opiskelemisen vievän yli kymmenen vuotta. Hän on käytännössä lukenut ja tutkinut kaiken aiheeseen liittyvän sekä opiskellut aiheeseen liittyen kansantiedettä, folkloristiikkaa ja historiaa. Kamulalle on kertynyt pelkästään kirjaa vasten omia muistiinpanoja tuhansia sivuja.
Kamulan kirja kuulostaa niin kiehtova, että ehdottomasti haluan sen lukea. Ja sattumoisin kävi niin onnellisesti, että voitin kirjallisuuspäivien aikana järjestetyssä arvonnassa kyseisen kirjan, omistuskirjoituksella tietenkin.
Kirjakastanja 