Haiku

Blogin kesätauko venähti vähän pitkäksi, mutta täällä taas ollaan.

Olen aiemmin tutustunut haiku-runoihin vain pinnallisesti, mutta nyt mieleni sopukoissa oli ylimääräistä tilaa ja päätin tutustua niihin paremmin. Löysin netistä japanilaisen JAL-foundationin Kuinka luodaan haiku-oppaan Suomen kielellä, ja se vei minut mukanaan ihan kokonaan.

Haiku koostuu yksinkertaisesti 3 säkeestä ja 17 tavusta, jotka on jaettu rytmiin 5–7–5: lyhyt–pitkä–lyhyt. Ensimmäisestä säkeestä tulee siis löytyä 5 tavua, toisesta seitsemän ja viimeisestä taas viisi. Haiku on kuitenkin paljon enemmän kuin 17 tavua. Minusta Kuinka luodaan haiku -oppaassa haiku oli kiteytetty mitä mainioimmin:

Haiku on runoutta, joka vangitsee hetkiä hyvin pieneen tilaan ja jättää runsaasti alaa mielikuvitukselle. Sanat sulautuvat saumattomasti toisiinsa ja vievät lukijan runolliseen valtakuntaan, jonka loihtivat esiin vaivaiset kolme säettä. Mietiskelevä haikurunoilija arvostaa luontoa, värejä, vuodenaikoja, kontrasteja ja yllätyksiä. Haiku heijastaa perinteistä japanilaista käsitystä ihmisten ja luonnon keskinäisestä yhteenkuuluvuudesta ja harmonisesta elämästä.

Haikujen yksinkertaisuus ja läsnäolo tässä hetkessä sekä riimittömyys veivät minut  mukanaan. Ilmeisesti seitsemäntoista tavun sääntöä ei aina ole noudatettu kovin tarkaan Japanissakaan, joten tavutuksen pieleen menemisestä ei kannata lannistua. Oppaan mukaan tärkeintä onkin löytää haikujen minimalistisuus ja vastakkain asetteleva henki.

Itse kuitenkin halusin noudattaa rytmiä, sillä minusta tuo 17 tavun sääntö oli helppo noudattaa. Riimityksen puuttuminen oli itselle valtavan vapauttavaa.  Oppaassa kannustettiin kuvittamaan haiku, johon minäkin heti innostuin. Toivon mukaan olen saanut kiteytettyä pienistä hetkistäni jotain teille arvon lukijat:

 

Vaahteranlehti
nyt punainen kuin veri
yöaikaan musta
vaahteranlehti_crop_lowres

 

Pihlajanmarja
kypsä ja täyteläinen
rastaan vatsassa

rastas_crop_lowres

 

Kärpässieni
lakki täynnä pilkkuja
ja tummaa multaa

karpassieni_crop

 

Juhannustaika

Kirjakastanja toivottaa kaikille lukijoilleen Juhannustaika-runon myötä lumoavaa juhannusta. Kesän myötä blogi jää hetkeksi tauolle. Palaan toivottavasti hyvin levänneenä ja ideoita pursuten kirjoittamisen pariin jälleen syksyllä!

Juhannustaika

Juhannusyössä
kuu ja aurinko
tapaavat
yhtä aikaa
taivaan hämyssä,
liekkien loimussa.

Samaan aikaan,
syvällä
metsän poimussa
odottaa keijujen väki
lumotussa koivussa,
hetkeä suurta.

Hetkeä, jolloin
maahiset
nostavat koivun
juurta,
ja astuvat
silmiään siristäen
öiseen saloon,
juhannusyön valoon.

Alkaa juhlien juhla;
huumassa suurten tuoksujen
Valo ja Pimeys yhdessä
tanssivat käsi kädessä,
alla juhannustaikojen.

 

Lastenrunotyypeistä

En malta ihan vielä jättää runoaihetta, sillä niistä kirjottaminen on lisännyt mielenkiintoani runo-oppia kohtaan. Tähän mennessä olen kirjoittanut omat runoni omien mielikuvieni ja rytmikorvani perusteella, luokittelematta niitä sen kummemmin mihinkään kategoriaan.

Runoja voidaan yleisesti jakaa mitä erilaisempiin tyyppeihin, mm. balladeihin, loruihin, elegioihin, limerikkeihin ja moniin muihin, mutta en aio niihin nyt perehtyä sen syvemmin.

Sen sijaan minua kiinnostaa miten (hyvin ahkerasti viittaamani) Seija Talvitie luokittelee opinnäytetyössään lastenrunot viiteen runotyyppiin seuraavasti:

1. Saturuno (sisältää sadun juonen)
2. Tunnelmaruno (välittää tunnelmia ja mielialoja)
3. Realistinen runo (todenkaltaista kuvausta)
4. Nonsens-runo (merkityksettömiä sanoja, sanaleikkejä)
5. Lorut ja hokemat (äännestruktuuri hallitseva)

Omat lastenrunoni solahtavat saturunojen ja tunnelmarunojen kategoriaan kuin veitsi sulaan voihin, vai mitä tuumitte?

Kiiltomadon lyhty

Hämärä taivas lammesta heijastuu,
näkyy pilvet,
näkyy kuu,
näkyy rannalla seisova puu.

Kiiltomato lyhtynsä sytyttää
ja katsoo tummaan veteen;
– Näkyä näin kaunista
en vaihtaisi mistään hintaa,
se sanoo ja ihailee öistä lammen pintaa.

 

Kiinnostavatko runot lapsia?

Lapset suhtautuvat runoon luontevasti. Voidaan sanoa, että lapsi ja runo kuuluvat yhteen. Jo aivan pienten lasten leikeissä on tietty esteettinen peruskaava, jossa runoudella, musiikilla ja liikkeellä on tärkeä osansa. Pieni lapsi suhtautuu asioihin ja kieleen runollisestija rytmisesti. Lapset pitävät runoista ja loruista.

Näin asian esittää aiemminkin siteeraamani Seija Talvitie pro gradu-tutkielmassaan ”Runo herättää ihanan suojaavan tunteen – Sanataidekerhon lapset lastenlyriikan tulkitsijoina”.

Lasten runojen kirjoittajana ja lukijana luen huojentuneena yllä olevaa lainausta. Omien lasteni vapaissa leikeissä kuulen toisinaan sanojen rytmittelyä, riimittelyä ja runomittaa. Kun taas esitän heille, että luetaanko runoja yhdessä, vastaus on monesti EI!!

Vastarinnasta huolimatta uskon, että niistä loruista ja runoista, joita lapsi kuulee joko kotona, kerhossa, hoidossa tai koulussa, on jäänyt pysyviä positiivisia jälkiä lapseen.

Miksi runojen kuunteleminen on toisinaan niin vastenmielistä lapselle? Useasti he kuuntelevat mieluummin tarinoita ja satuja kuin runoja. Onko silloin kysymys siitä, että monet runot ovat liian vaikeita ymmärtää, ja runot eivät vain syystä tai toisesta avaudu? Ehkä he eivät saa niin helposti kiinni juonesta kuin perinteisessä sadussa. Tai ehkä he eivät jaksa keskittyä soljuviin sanoihin, jotka eivät vie heti perille. Monesti runot vaativat vähän oivaltamista.

Tärkeintä lienee se, että kuuntelee lasta herkällä korvalla. Me kaikki olemme erilaisia. Mikä kiinnostaa yhtä, ei kiinnosta toista. Aihepiiriä vaihtamalla voi saada ihmeitä aikaan. Tai ehkä joku toinen runoilija osaa runoilla osuvammin juuri kyseista lasta ajatellen? Jospa lasta kiinnostaa erilainen kuvitus? Voisiko lapsen saada kiinnostumaan runoista, jos esimerkiksi muuttaa ympäristöä jossa runoja luetaa? Kummitusaiheisten runojen lukeminen pöydän alle tehdyssä majassa taskulampun valossa voi olla ihan eri juttu kuin keinutuolissa valoisaan aikaan.

Lohdullista on, että lapset kasvavat ja muuttuvat niin että luut kolisevat. Ehkä runo tai runokirja, jota lapsi ei mistään hinnasta halunnut luettavan vuosi sitten, onkin tänä päivänä lukukelpoinen, koska lapsi on kasvanut ja voi samaistua runoon eri lailla kuin aiemmin. Siksi on valtavan hienoa, että runoja ja runoilijoita on erilaisia. Ei yksi runoilija voi koskaan koskettaa kaikkia kuulijoita, ja vastaavasti tuskin kukaan runoilija on koskaan voinut ollut koskettamatta ketään.

Runot voivat parhaimmillaan olla hieno väline lapsen ja aikuisen välisessä kommunikaatiossa. Luulen, että yksi runojen vahvuuksista on kaikki kaikkinensa läheisyys ja yhteys aikuisen kanssa. Se on parhaimmillaan kiireetön hetki lähekkäin, jossa makustellaan sanoja, oivalletaan riimejä ja mietitään mitä runossa tapahtui. Kun aikuinen on sillä mielialalla, että hän lukee runoja lapselle, niin hän on luultavammin mitä enimmässä määrin läsnä. Ja lapsi kyllä aistii sen! Runot ovat siis mitä parhainta vastapainoa kiireiselle elämälle.

Runokirjoja ei missään nimessä tarvitse lukea kannesta kanteen. Minusta parempi tapa on ottaa runot mukaan muun elämän lomaan, runo siellä ja runo täällä solahtavat lapsen elämään kuin salaa. Miltä kuulostaisi yhdessä luettu ruokaruno? Tai hampaidenpesuloru? Kiukuttelevan saappaan runo?

Vinkki: Ehdottomasti lasten runoja voi harrastaa ilman lastakin! Itselläni Jukka Itkosen runot ovat kestosuosikkeja, jonka joka runokirjasta löytyy monta helmeä. Myös Elina Karjalaisen Uppo-Nallen kootut runot, uponneen kansan lauluja -kirjan runot ovat ihanan oivaltavia ja ajankohtaisia, vaikka ne ovat julkaistu 1985. Kirjaston runohyllyt notkuvat mitä moninaisempia lasten runo- ja lorukirjoja. Suosittelen kokeilemaan!

Mistä on hyvät lastenrunot tehty?

Kysymys on vaikea, ja minulla on mennyt sen pohtimiseen pidempään kuin ensin oli tarkoitus. Kysymys on itselleni tärkeä, sillä voin uppoutua lasten runojen maailmaan pitkäksi aikaa, joko lukien tai itse kirjoittaen. Yllä olevaan kysymykseen tuskin on yhtä oikeaa vastausta, joten ajattelinkin lähestyä sitä kokeneempien kirjoittajien ja runoilijoiden mietteillä.

Esimerkiksi Jukka Parkkinen kirjoittaa  runo-oppaassaan yleisesti runon kirjoittamisesta näin:

Kirjallinen nautinto perustuu paljolti lukijan yllättämiseen. Odotuksenmukaisuus tekee tekstistä latteaa ja epäkiinnostavaa. Siksi olisi pyrittävä löytämään tuoreita ilmauksia, uusia riimejä ja uusia kuvia. Kesyt riimit on julistettava pannaan…

…loppusointujen lisäksi mitallisessa runossa on tärkeää rytmi. Jos se ontuu, lukija huomaa virheen helposti, tuntuu kuin askelet menisivät sekaisin ja joutuisi kipittämään tai harppomaan.

Itse takertuisin vahvasti tuohon Parkkisen mainitsemaan rytmiin. Runossa pitää olla sopivan soljuva rytmi, jotta se toimii. Joskus rytmi voi muodostua hyvinkin tiiviiksi, jopa hakkaavaksi, joka monesti kääntyy runoa vastaan. Rytmin on toimittava runossa. Toiset lukijat ovat hyvin herkkiä rytmille, eivätkä tällaiset ”rytmiherkät” ihmiset jaksa kauan lukea ontuvaa runoa.

Lasten runojen suuri vahvuus on siinä, että niissä leikitellään selkeillä ja yksinkertaisilla ajatuksilla, joihin lapsi voi samaistua. Ilman tätä samaistumisen tunnetta, en usko runon koskettavan. Lapsille runot ovat monesti välähdyksen omaisia hetkiä heidän kokemuspiiristään, tai ainakin melko läheltä sitä.

Lasten runoissa yllätetään huumorilla, sillä he rakastavat hassuttelua, ja sitä että maailmaa ei katsota niin vakavin silmin. Toisaalta minusta lasten runo voi olla rauhallinen, ja tunteellinenkin, mutta siinä pitää olla tietty juju, johon lapsi voi samaistua. Tähän ajatukseeni sain tukea Seija Talvitien pro gradu -tutkielmasta ”Runo herättää ihanan suojaavan tunteen – Sanataidekerhon lapset lastenlyriikan tulkitsijoina”. Talvitie kirjoittaa sivulla 15 Kirsi Kunnaksesta, modernin saturunouden luojasta, seuraavasti:

Kirsi Kunnas ei halunnut tehdä jyrkkää eroa aikuisten runojen ja lastenrunojen välille. Tiitiäisen satupuun runoissa pintatason ilmaus viihdyttää lasta. Aikuiselle lukijalle on tarkoitettu pintatason alla oleva syvätaso. Ajan ongelmat peilautuvat siihen. (Alanko 1990, 5.)

…Tiitiäisen satupuun runot viehättävät lapsia hyvin paljon vielä nykyäänkin viisikymmentä vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Niissä on lystikkäitä sanaleikkejä. Kirsi Kunnaksen runot ovat hauskoja, mutta silti ne vetoavat lukijansa ja kuulijansa tunteisiin.

Hyvä rytmi, tunteisiin vetoaminen, samaistumisen tunne ja se että runo avautuu lapselle jollakin tasolla ovat peruspilareita, joiden päälle on hyvä lähteä lasten runoja kirjoittamaan. Hyvän runon tekeminen ei ole helppoa eikä nopeaa, vaan aikaa vaativaa sanojen, riimien ja rytmin makustelua. Jukka Parkkisen sanoin:

Runo ei synny synnyttämättä.