Lastenkirjojen vaikeat aiheet

Kesä tulee rytinällä ja sitä myötä huomaan, että kirjoittaminen jää helposti kakkoseksi auringolle ja ulkopuuhille. Lastenkirjojen aiheet omien tekstieni kautta ovat kuitenkin mietityttäneet minua pitkin vuotta, joten haluan purkaa ajatuksiani ennen kuin kesä vie mennessään kokonaan.

Minua on pohdituttanut, että haluanko käsitellä tai edes sivuuttaa tarinoissani rankkoja aiheita?  Ja jos haluan, niin miksi? Onko minulla jotakin annettavaa aiheesta?

Lastenkirjat niin kuin kaikki muutkin kirjat heijastelevat sitä mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Kirjojen avulla lapsen kanssa voi keskustella vaikeista asioista, ehkäpä juuri jostakin, joka koskettaa omaa tai jonkun läheisen perhettä.

Löysin vanhan Ylen artikkelin, jossa Turun pääkirjaston henkilökunta pohti, että

lastenkirjat, jotka käsittelevät kriisejä, eivät löydy lainattujen top kympistä, mutta niiden arvo onkin muualla…. perheväkivallasta kertova kirja on voinut olla korvaamaton sen ainoan kerran, kun se on lainattu.

Lastenkirjallisuustyöpajassa, johon jokunen viikko sitten osallistuin, päädyimme siihen tulokseen, että lastenkirjoissa voi käsitellä ihan mitä aiheita vaan, kunhan loppu on onnellinen tai ainakin seesteinen. Lasta ei voi jättää pulaan ikävästi päättyvän tarinan kanssa.

Kuka sitten päättää minkälaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta on tarjolla?

Lastenkirjallisuus on aikuisten kirjallisuutta. Aikuiset ovat niitä jotka kirjoittavat, kustantavat, myyvät, ostavat, suosittelevat ja arvostelevat lastenkirjoja.

sanoo lastenkirjallisuuden tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen esitelmässään ikärajattomat lasten- ja nuortenkirjat.

Ehkäpä rankkoja tai vähän puhuttuja aiheita koskevia lastenkirjoja tarvitsevatkin yhtä paljon me aikuiset kuin lapsetkin? Ilman sadun apua meillä olisi yksi työväline vähemmän käsitellä jotakin erityistä asiaa lapsen kanssa?

Unikontu-sarjaa aloittaessani Veikan isä oli kuollut, kun Veikka oli pieni. Vuokraamani kustannustoimittaja kannusti minua jatkamaan, sillä ajatus tuki hienosti Unikontua tietynlaisena pakopaikkana todellisuudesta. Mitä pidemmälle kirjoittamisessa pääsin, sitä enemmän minua alkoi ajatus häiritä. Miksi isän piti olla kuollut? Mitä lisäarvoa se toi tarinoihini? Tuntui, että monessa lastenkirjassa jompi kumpi vanhempi oli siirtynyt tuonpuoleiseen. Oliko surullisiin tunteisiin vetoaminen se tapa, jolla halusin tavoittaa lukijat?

Eräänä kauniina syyspäivänä tein päätöksen muuttaa käsikirjoitusta ja herättää Veikan isän eloon. Se oli mielenkiintoinen prosessi, sillä jouduin miettimään isän osan ihan uudelleen. Asuiko isä samassa osoitteessa vai olivatko kenties Veikan vanhemmat eronneet? Päädyin lopulta hyvin seesteiseen ratkaisuun: Veikan ydinperhe on koossa, ja isä ja äiti asuvat onnellisesti yhdessä. Isä tosin joutuu tekemään paljon töitä ja on sitä kautta paljon pois kotoa.

Jotenkin tuntui kaikkein omimmalta luoda ihan tavallinen perhe. Lukeminen on ennen kaikkea ilo ja nautinto, joka ruokkii mielikuvitusta ja omaa sisäistä maailmaa. Itse koen, että minulla on eniten annettavaa juuri tälle saralle.

Kertoja

Kertoja on kertomuksen ääni. Minulle oli hyvin selvää alusta asti kirjoittaa Unikontu-sarja minä muodossa päähenkilö Veikan silmin. Unikontu siis näyttäytyy lukijalle siinä muodossa kun Veikka sen näkee ja kokee.

Aina ei ole helppoa miettiä miten yhdeksänvuotias poika aistii ympäröivän maailman. Miten sen ikäinen poikalapsi reagoi erilaisiin asioihin? Minkälaista kieltä hän käyttää? Minkälaisia asioita sen ikäinen pystyy käsittelemään ja miten? Ja ennen kaikkea mikä häntä kiinnostaa ja mitä hän arvostaa?

Kun kirjoittajana on kaikesta huolehtiva (lue murehtiva) äiti, niin tuon ikäisen pojanviikarin pöksyihin hyppääminen ei aina ole helppoa. Mieleeni tulee eräs kohtaus Avaimia ja lukkoja -tarinasta, jossa sain ystävällisesti miespuoliselta käsikirjoituksen lukijalta  palautetta, että pikkupoika ei ikinä ajattelisi noin. Laitan tähän kyseisen kohtauksen. Älkää antako eri aikamuotojen häiritä, sillä ensimmäinen lainaus on sen verran vanhasta käsikirjoituksesta, että se on kirjoitettu imperfektissä. Jälkimmäinen on uusimmasta käsikirjoitusversioista.

Tiukutiitus ehdotti paluuta Synnoven mökille. Lähdimme yhdessä jonossa paluumatkalle. Minä lampsin jonon viimeisenä märissä ja mutaisissa tossuissani. Kunpa olisin ehtinyt ottaa ne pois ennen jokeen menemistä.

Tiukutiitus ehdottaa paluuta Synnoven mökille. Lähdemme yksissä tuumin paluumatkalle. Minä lampsin jonon viimeisenä märissä ja mutaisissa tossuissani. Mieletöntä, me onnistuimme löytämään riippulukon!

Ensimmäisessä versiossa poika murehtii märkiä tossujaan kun taas toisessa hänen suonissaan virtaa sen verran adrenaliinia, että hän ei märkiä tossujaan edes huomaa. Sävyero on melkoinen. Tämä oli minulle hyvä opetus siitä, että minä olen tarinan kirjoittaja, mutta tarinan kertoja on Veikka.

Preesens vai imperfekti?

Kun sain kirjoituskärpäsen pureman, en missään kohtaan pohtinut käsikirjoitukseni aikamuotoa. Lastenkirjoja selaillessa olin huomannut, että valtaosa niistä oli kirjoitettu imperfektissä, ja niin sitten tein minäkin.

Työskennellessäni vuokrakustannustoimittajan kanssa aikamuotokysymys kuitenkin nousi esille. Hän kyseli perusteluita imperfektin käytölle, johon minulta ei tietenkään löytynyt yhtään perustelua, koska en ollut asiaa sen syvemmin pohtinut. Hänestä imperfekti nosti esille monenlaisia kysymyksiä, kuten esimerkiksi, että miksi päähenkilöni Veikka (yhdeksän vuotias poika) kertoo tarinaa sekä missä ja minkä ikäinen hän on tällä hetkellä?

Koska mielestäni päähenkilö oli läsnä juuri siellä mihin hänet kirjoitin, eikä kertonut asiaa vanhana pappana keinutuolissa istuen, oli itselleni helppo perustella aikamuodon vaihto preesensiin.

Koko käsikirjoituksen aikamuodon muuttaminen menneestä nykyhetkeen oli työläs prosessi, mutta ei mahdoton. Ja ehdottomasti kaiken työn väärtti, sillä palautteeksi sain, että preesens lisäsi tarinoideni intensiteettiä ja jännitystä ja sitä kautta lukijan / kuulijan eläytymistä tarinaan.

Itselläni kesti tosin hetken ennen kuin kirjoittajana totuin uuteen aikamuotoon. Nyt se taas tulee automaattisesti paikkoihin, joihin se ei välttämättä edes kuulu!

Laitan tähän alle erään kohtauksen Avaimia ja lukkoja -käsikirjoituksestani. Ensin vanha versio, jossa käytin mennyttä imperfekti-aikamuotoa.

 Synnove lähti jatkamaan polkua, joka seuraili joen rantaa alajuoksulle päin. Polku vei meidät riippusillalle, jota pitkin pääsi joessa olevalle pienelle saarelle. Seurasimme varovasti naisen perässä, sillä silta oli kiikkerä. Joki virtasi hiljaa sillan alla. Minua hirvitti, että joku meistä putoaisi jokeen, sillä joen laulu soi koko ajan päässäni. Pääsimme kuitenkin turvallisesti sillan yli. Saarella Synnove osoitti meille vanhaa, osittain lahonnutta majaa.
– Tämä on poikieni vanha maja, ehkä löydämme täältä jotakin.

Tässä sama kohtaus uusimmasta käsikirjoitusversiosta preesens-aikamuodossa.

Synnove jatkaa polkua, joka seurailee joen rantaa. Polku vie meidät riippusillalle, jota pitkin pääsee joessa olevalle pienelle saarelle. Seuraamme varovasti naisen perässä, sillä silta on kiikkerä. Tumma joki virtaa hiljaa sillan alla. Minua hirvittää, että joku meistä putoaa jokeen, sillä joen laulu soi päässäni. Pääsemme kaikki kuitenkin turvallisesti joen yli. Saarella Synnove osoittaa meille repsottavaa lautamajaa.
– Tämä on poikieni vanha maja, ehkä löydämme täältä jotakin.

 

Käsikirjoitusten versioista

Taitojen karttuessa olen huomannut, että valmiin juonen ja käsikirjoituksen valmiiksi saattamiseen en enää tarvitse niin tuhottoman montaa käsikirjoitusversiota kuin alkuaikoina. Tämä johtuu niin juonenhahmottelutaitojen kuin myös oman tyylin kehittymisestä.

Avaimia ja lukkoja sekä Sinisiä kiviä -käsikirjoitukset ova ajallisesti kuin eri planeetoilta. Avaimia ja lukkoja -tarina on ensimmäinen kirjoittamani, ja erilaisia käsikirjoitusvesioita on reilusti yli 50 kappaletta. Aikaa sen kirjoittamiseen kaiken kaikkineen meni yli kaksi vuotta.

Toinen tarina, Sinisiä kiviä, valmistui muutamassa kuukaudessa. Kirjasta löytyy tällä hetkellä erilaisia versioita n. 25. Tosin en voi olla vieläkään ihan varma, että kyseessä ovat viimeiset versiot, sillä sarjan kokonaisjuoni on työstön alla, ja siihen liittyen saatan joutua tekemään vielä pieniä muutoksia.

Uuden käsikirjoitusversion otan käyttöön aina kun teen muutoksia juoneen. Tekstin sujuvoittamiseen ja kielioppivirheiden korjaamisen vuoksi en välttämättä tallenna uutta versiota.

Käsikirjoitukset ovat pala palalta hahmottuneet nykyisen kaltaisiksi. Ne eivät olisi sellaisia kuin ne ovat, ellen olisi saanut ulkopuolista apua. Se, että minulla on kaksi valmista, vaikkakin toistaiseksi julkaisematonta tarinaa, on arvo itsessään. Se on jotakin, mistä voi olla aidosti hyvillään.

 

 

Hyvää ystävänpäivää!

Kirjakastanja toivottaa kaikille mukavan ystäväntäytteistä ystävänpäivää!

Kuu, kuu kultainen lintu,
huu huu huhuileva pöllö,
istuivat puun oksalla,
tammenterhon varjossa.

Kuu, kuu kultainen lintu,
huu, huu huhuileva pöllö,
siipi toisen siivessä,
ystävyyden metsässä.

Runo on Unikontu-sarjan käsikirjoituksesta Avaimia ja lukkoja, jossa Veikka joutuu laulamaan linnuista kertovan laulun limaiselle jättiläissammakolle.