Turun kirjamessujen tunnelmia 2016

Sunnuntaina suuntasin nenäni kohti Turun kirjamessuja. Se on minulle yksi vuoden huipputapahtumista sekä kirjoittajana ja lukijana. Sunnuntain ohjelma oli monipuolista ja minua kiinnosti tietysti eniten lastenkirjallisuus. Harmillista ohjelmanjärjestäjiltä, että kaikki lastenkirjallisuutta koskevat tapahtumat ja keskustelut olivat heti aamupäivästä päällekäin. Jouduin esimerkiksi jättämään Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu etsivinä – tapaus puolittaja -kirjan esittelyn väliin, kun samaan aikaan oli Kariston lastenkirjatunti, jossa Kariston lastenkirjailijat olivat haastattelijan tentattavana ja esittelemässä kirjojaan.

Messupäiväni alkoi lastenrunojen maailmasta, missä runoilijat Hannele Huovi, Jukka Itkonen, Tuula Korolainen, Kaija Pispa, Reetta Niemelä ja Heikki Niska lukivat omia runojaan Taiteen edistämiskeskuksen järjestämässä lastenrunomatineassa. Jukka Itkonen oli ennakkosuosikkini, sillä hänen runojaan olen lukenut kaikista lastenrunoilijoista eniten ja pidän niistä todella paljon, mutta kyllähän kaikki mainitut olivat ihan huippuja.

Seurkariston-lastentuntiaavana vuorossa oli Kariston lastenkirjatunti. Maria Kuutilta kysyttiin muun muassa, että mitä asioita on tärkeää ottaa huomioon, kun kirjoittaa kirjasarjaa. Hänen mielestään henkilöhahmoista tulee paljastua joka kirjassa jotain uutta. Lisäksi hän toi esille ajatuksen, että yksittäisten kirjojen tulee toimia myös erillisinä teoksina, sillä ei voida olettaa, että lukija lukee sarjan osat järjestyksessä. Aira Savisaari ja Mimmu Tihinen kertoivat eloisasti antoisasta yhteistyöstään. Ponkun ja Peetun seikkailuille on tulossa jatkoa lähitulevaisuudessa. Lopuksi kaikki kirjailijat lukivat pienen pätkän uusimmista kirjoistaan. Sen verran kutkuttavilta kirjat tuntuivat, että ne menivät kaikki tyynni suoraan lukulistalleni.

Kirjailijaliiton myöntämä lasten- ja nuortenkirjallisuuden Tirlittan-palkinto myönnettiin sunnuntaina raikuvien aplodien ja ” robin-vihellysten” kera Tuija Lehtiselle mm. seuraavin sanoin:

Hän on kirjoittanut sekä aikuisille että lapsille ja nuorille; tuotanto on poikkeuksellisen runsas ja monipuolinen.

Nuorisokirjailijat ry:n osastolla oli koko päivän mielenkiintoista ohjelmaa, johon pääsin välillä tempautumaan mukaan. Samaten Turun seudun äidinkielenopettajat ry:n osastolla haastateltiin kirjailijoita koko päivän, ja onneksi satuin bongaamaan Aino Havukaisen ja Sami Toivosen siltä osastolta, missattuani heidän kirjaesittelynsä. Kaksi viidesluokkalaista tyttöä tenttasi ansiokkaasti kirjailijaparia. Uutta Tatu ja Patu etsivinä -kirjaa ei ole seuraavaksi tulossa, vaikka nimen perusteella jatkoa etsiväsarjalle voisikin olettaa. Heillä on kuulemma ihan jotain muuta työn alla. Jännittyneinä jäämme odottamaan mitä Outolasta kajahtaa seuraavaksi.

Messujen teemana oli tänä vuonna sekä Saksa että Satakunta. Saksa teemana jäi itsellä vähän vähemmälle, mutta kotimaakunnan tarjonta kiinnosti kyllä. Mukana oli paikalliskirjailijoita, sanataideyhdistyksiä, satakuntalaisia kuntia sekä kirjastoja ja paljon muuta.

Päivä oli antoisa ja askelia ympäri messuhallia tuli otettua ilmeisen paljon, ainakin väsyneistä jaloista päätellen.

Messujen parasta antia mielestäni oli kuitenkin se, että pienet kustantamot saivat näkyvyyttä kirjoilleen. Pienten kustantamoiden on näinä vaikeina kirjanmyyntiaikoina hankalaa saada kirjojaan suurten kirjakauppojen hyllyille. Paljon laadukasta kirjallisuutta jää isojen kustantajien ulkopuolelle, joten pienille kustantamoille hatunnosto siitä työstä, mitä tekevät.

Advertisement

Haiku

Blogin kesätauko venähti vähän pitkäksi, mutta täällä taas ollaan.

Olen aiemmin tutustunut haiku-runoihin vain pinnallisesti, mutta nyt mieleni sopukoissa oli ylimääräistä tilaa ja päätin tutustua niihin paremmin. Löysin netistä japanilaisen JAL-foundationin Kuinka luodaan haiku-oppaan Suomen kielellä, ja se vei minut mukanaan ihan kokonaan.

Haiku koostuu yksinkertaisesti 3 säkeestä ja 17 tavusta, jotka on jaettu rytmiin 5–7–5: lyhyt–pitkä–lyhyt. Ensimmäisestä säkeestä tulee siis löytyä 5 tavua, toisesta seitsemän ja viimeisestä taas viisi. Haiku on kuitenkin paljon enemmän kuin 17 tavua. Minusta Kuinka luodaan haiku -oppaassa haiku oli kiteytetty mitä mainioimmin:

Haiku on runoutta, joka vangitsee hetkiä hyvin pieneen tilaan ja jättää runsaasti alaa mielikuvitukselle. Sanat sulautuvat saumattomasti toisiinsa ja vievät lukijan runolliseen valtakuntaan, jonka loihtivat esiin vaivaiset kolme säettä. Mietiskelevä haikurunoilija arvostaa luontoa, värejä, vuodenaikoja, kontrasteja ja yllätyksiä. Haiku heijastaa perinteistä japanilaista käsitystä ihmisten ja luonnon keskinäisestä yhteenkuuluvuudesta ja harmonisesta elämästä.

Haikujen yksinkertaisuus ja läsnäolo tässä hetkessä sekä riimittömyys veivät minut  mukanaan. Ilmeisesti seitsemäntoista tavun sääntöä ei aina ole noudatettu kovin tarkaan Japanissakaan, joten tavutuksen pieleen menemisestä ei kannata lannistua. Oppaan mukaan tärkeintä onkin löytää haikujen minimalistisuus ja vastakkain asetteleva henki.

Itse kuitenkin halusin noudattaa rytmiä, sillä minusta tuo 17 tavun sääntö oli helppo noudattaa. Riimityksen puuttuminen oli itselle valtavan vapauttavaa.  Oppaassa kannustettiin kuvittamaan haiku, johon minäkin heti innostuin. Toivon mukaan olen saanut kiteytettyä pienistä hetkistäni jotain teille arvon lukijat:

 

Vaahteranlehti
nyt punainen kuin veri
yöaikaan musta
vaahteranlehti_crop_lowres

 

Pihlajanmarja
kypsä ja täyteläinen
rastaan vatsassa

rastas_crop_lowres

 

Kärpässieni
lakki täynnä pilkkuja
ja tummaa multaa

karpassieni_crop

 

Juhannustaika

Kirjakastanja toivottaa kaikille lukijoilleen Juhannustaika-runon myötä lumoavaa juhannusta. Kesän myötä blogi jää hetkeksi tauolle. Palaan toivottavasti hyvin levänneenä ja ideoita pursuten kirjoittamisen pariin jälleen syksyllä!

Juhannustaika

Juhannusyössä
kuu ja aurinko
tapaavat
yhtä aikaa
taivaan hämyssä,
liekkien loimussa.

Samaan aikaan,
syvällä
metsän poimussa
odottaa keijujen väki
lumotussa koivussa,
hetkeä suurta.

Hetkeä, jolloin
maahiset
nostavat koivun
juurta,
ja astuvat
silmiään siristäen
öiseen saloon,
juhannusyön valoon.

Alkaa juhlien juhla;
huumassa suurten tuoksujen
Valo ja Pimeys yhdessä
tanssivat käsi kädessä,
alla juhannustaikojen.

 

Lastenkirjojen vaikeat aiheet

Kesä tulee rytinällä ja sitä myötä huomaan, että kirjoittaminen jää helposti kakkoseksi auringolle ja ulkopuuhille. Lastenkirjojen aiheet omien tekstieni kautta ovat kuitenkin mietityttäneet minua pitkin vuotta, joten haluan purkaa ajatuksiani ennen kuin kesä vie mennessään kokonaan.

Minua on pohdituttanut, että haluanko käsitellä tai edes sivuuttaa tarinoissani rankkoja aiheita?  Ja jos haluan, niin miksi? Onko minulla jotakin annettavaa aiheesta?

Lastenkirjat niin kuin kaikki muutkin kirjat heijastelevat sitä mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Kirjojen avulla lapsen kanssa voi keskustella vaikeista asioista, ehkäpä juuri jostakin, joka koskettaa omaa tai jonkun läheisen perhettä.

Löysin vanhan Ylen artikkelin, jossa Turun pääkirjaston henkilökunta pohti, että

lastenkirjat, jotka käsittelevät kriisejä, eivät löydy lainattujen top kympistä, mutta niiden arvo onkin muualla…. perheväkivallasta kertova kirja on voinut olla korvaamaton sen ainoan kerran, kun se on lainattu.

Lastenkirjallisuustyöpajassa, johon jokunen viikko sitten osallistuin, päädyimme siihen tulokseen, että lastenkirjoissa voi käsitellä ihan mitä aiheita vaan, kunhan loppu on onnellinen tai ainakin seesteinen. Lasta ei voi jättää pulaan ikävästi päättyvän tarinan kanssa.

Kuka sitten päättää minkälaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta on tarjolla?

Lastenkirjallisuus on aikuisten kirjallisuutta. Aikuiset ovat niitä jotka kirjoittavat, kustantavat, myyvät, ostavat, suosittelevat ja arvostelevat lastenkirjoja.

sanoo lastenkirjallisuuden tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen esitelmässään ikärajattomat lasten- ja nuortenkirjat.

Ehkäpä rankkoja tai vähän puhuttuja aiheita koskevia lastenkirjoja tarvitsevatkin yhtä paljon me aikuiset kuin lapsetkin? Ilman sadun apua meillä olisi yksi työväline vähemmän käsitellä jotakin erityistä asiaa lapsen kanssa?

Unikontu-sarjaa aloittaessani Veikan isä oli kuollut, kun Veikka oli pieni. Vuokraamani kustannustoimittaja kannusti minua jatkamaan, sillä ajatus tuki hienosti Unikontua tietynlaisena pakopaikkana todellisuudesta. Mitä pidemmälle kirjoittamisessa pääsin, sitä enemmän minua alkoi ajatus häiritä. Miksi isän piti olla kuollut? Mitä lisäarvoa se toi tarinoihini? Tuntui, että monessa lastenkirjassa jompi kumpi vanhempi oli siirtynyt tuonpuoleiseen. Oliko surullisiin tunteisiin vetoaminen se tapa, jolla halusin tavoittaa lukijat?

Eräänä kauniina syyspäivänä tein päätöksen muuttaa käsikirjoitusta ja herättää Veikan isän eloon. Se oli mielenkiintoinen prosessi, sillä jouduin miettimään isän osan ihan uudelleen. Asuiko isä samassa osoitteessa vai olivatko kenties Veikan vanhemmat eronneet? Päädyin lopulta hyvin seesteiseen ratkaisuun: Veikan ydinperhe on koossa, ja isä ja äiti asuvat onnellisesti yhdessä. Isä tosin joutuu tekemään paljon töitä ja on sitä kautta paljon pois kotoa.

Jotenkin tuntui kaikkein omimmalta luoda ihan tavallinen perhe. Lukeminen on ennen kaikkea ilo ja nautinto, joka ruokkii mielikuvitusta ja omaa sisäistä maailmaa. Itse koen, että minulla on eniten annettavaa juuri tälle saralle.

Sanojen voima ja merkityksellisyys

Uudistushengessä halusin raikastaa samaan syssyyn myös blogin ulkoasua. Itse pidän uudesta ulkoasusta, sillä minusta se on valoisa ja avara. Blogin sisäinen uudistus on hyvin linjassa tämän uuden ulkoasun kanssa. Henkisesti on huomattavasti vapauttavampaa olla kirjainten viemänä ja katsoa minne päätyy, kuin yrittää saavuttaa jokin tietty päämäärä. Kiteytettynä uudistukseni taitaa olla perin henkistä laatua, kevään mukana tullutta kirjoittamisen avaruutta ja valoa.

Jäin pohtimaan mistä muutos lähti. Muutin kaksi sanaa blogin ingressissä. Matkalla kirjailijaksi muuttui kirjainten viemäksi. Kahden sanan muutos blogin alussa ei kuulosta isolta muutokselta, mutta siinäpä piilee sanojen voima ja vahvuus, jota ei missään kohtaa pidä vähätellä.

Jokaisella sanalla on oma merkityksensä. Wikipedian mukaan sana merkitys

symboloi kielen ja todellisuuden suhdetta toisiinsa. Sanojen merkitys saadaan selville kun tarkastellaan niiden käyttöä eri tilanteissa.

Merkityksen lisäksi sanat huokuvat salaisia mielikuvia jokaiselle meistä.

Minulle toiset sanat ovat paljon rakkaampia kuin toiset. Niihin kietoutuu sekä sanan kirjoitusasu kuin se miltä se kuulostaa hiljaa päässä tai ääneen sanottuna. Näiden lisäksi jokaisella sanalla on oma kuvansa; eräänlainen kangastus, jonka näkee suljettujen silmien edessä. Tärkeillä sanoilla se kuva on voimakkaampi kuin vähemmän tärkeillä sanoilla. Olen vakuuttunut, että noissa sanoissa on mukana myös pieni ripaus taikuutta.