Preesens vai imperfekti?

Kun sain kirjoituskärpäsen pureman, en missään kohtaan pohtinut käsikirjoitukseni aikamuotoa. Lastenkirjoja selaillessa olin huomannut, että valtaosa niistä oli kirjoitettu imperfektissä, ja niin sitten tein minäkin.

Työskennellessäni vuokrakustannustoimittajan kanssa aikamuotokysymys kuitenkin nousi esille. Hän kyseli perusteluita imperfektin käytölle, johon minulta ei tietenkään löytynyt yhtään perustelua, koska en ollut asiaa sen syvemmin pohtinut. Hänestä imperfekti nosti esille monenlaisia kysymyksiä, kuten esimerkiksi, että miksi päähenkilöni Veikka (yhdeksän vuotias poika) kertoo tarinaa sekä missä ja minkä ikäinen hän on tällä hetkellä?

Koska mielestäni päähenkilö oli läsnä juuri siellä mihin hänet kirjoitin, eikä kertonut asiaa vanhana pappana keinutuolissa istuen, oli itselleni helppo perustella aikamuodon vaihto preesensiin.

Koko käsikirjoituksen aikamuodon muuttaminen menneestä nykyhetkeen oli työläs prosessi, mutta ei mahdoton. Ja ehdottomasti kaiken työn väärtti, sillä palautteeksi sain, että preesens lisäsi tarinoideni intensiteettiä ja jännitystä ja sitä kautta lukijan / kuulijan eläytymistä tarinaan.

Itselläni kesti tosin hetken ennen kuin kirjoittajana totuin uuteen aikamuotoon. Nyt se taas tulee automaattisesti paikkoihin, joihin se ei välttämättä edes kuulu!

Laitan tähän alle erään kohtauksen Avaimia ja lukkoja -käsikirjoituksestani. Ensin vanha versio, jossa käytin mennyttä imperfekti-aikamuotoa.

 Synnove lähti jatkamaan polkua, joka seuraili joen rantaa alajuoksulle päin. Polku vei meidät riippusillalle, jota pitkin pääsi joessa olevalle pienelle saarelle. Seurasimme varovasti naisen perässä, sillä silta oli kiikkerä. Joki virtasi hiljaa sillan alla. Minua hirvitti, että joku meistä putoaisi jokeen, sillä joen laulu soi koko ajan päässäni. Pääsimme kuitenkin turvallisesti sillan yli. Saarella Synnove osoitti meille vanhaa, osittain lahonnutta majaa.
– Tämä on poikieni vanha maja, ehkä löydämme täältä jotakin.

Tässä sama kohtaus uusimmasta käsikirjoitusversiosta preesens-aikamuodossa.

Synnove jatkaa polkua, joka seurailee joen rantaa. Polku vie meidät riippusillalle, jota pitkin pääsee joessa olevalle pienelle saarelle. Seuraamme varovasti naisen perässä, sillä silta on kiikkerä. Tumma joki virtaa hiljaa sillan alla. Minua hirvittää, että joku meistä putoaa jokeen, sillä joen laulu soi päässäni. Pääsemme kaikki kuitenkin turvallisesti joen yli. Saarella Synnove osoittaa meille repsottavaa lautamajaa.
– Tämä on poikieni vanha maja, ehkä löydämme täältä jotakin.