Tarinaan katsominen

Kuten aiemmassa kirjoituksesta käy ilmi, ihminen, eli tässä tapauksessa minä, yritin lastensadun kirjoittamista esikoiseni syntymän jälkeen. Tuolloin minun suurin, ja ylitsepääsemättömin, ongelmani oli tarinan kuljettaminen muutamaa riviä pidemmälle. Näin kyllä kuvia päässäni, mutta kuinkas ollakaan, päässäni ei pyörinytkään mitään valmista piirrettyä elokuvaa, joka päällelaittamisen jälkeen olisi edennyt itsestään loppuun. Eräänkin kerran näin pilvipojan, joka pyöri taivaalla. Pilvipojalle olisi voinut tapahtua vaikka mitä, mutta minun pilveni pyöri päättömästi ympyrää ja puhalsi ja puhkui. Koska minä olin vailla mitään ajatusta mitä pilvelle olisi voinut tapahtua, se ei kyllä tehnyt yhtään mitään. En sen koomin palannut pilvipoikaan, ja siellä se varmaan pyörii vieläkin.

Runossa, jonka olin jossakin kohtaa onnistunut kirjoittamaan, mutta joka oli lojunut laatikon pohjalla useamman vuoden, seikkailivat poika, Uninen Matti ja Naurava Katti. Sen jälkeen kun sain kipinän kirjoittaa seikkailutarinan tuosta nimenomaisesta runosta, minulle oli käänteentekevää keksiä karkea juonirunko tarinalle. Se piti ihan keksimällä keksiä, vaikka se tuntui hyvin teennäiselle. Ensin se meni sinne, ja sitten sille tapahtui sitä, ja sen jälkeen se tapasi ..hmm.. vaikka velhon, jolta se sai.. hmm… vaikka tuota yhden jutun, jolla se pystyi tekemään sellaisen tempun, että... Siinä vaiheessa tein vanhan kunnon ajatuskartan, josta oli minulle valtavasti apua. Nyt minulla oli poika, Uninen Matti ja Naurava Katti, jotka seikkailivat Unenmaassa, ja karkea runko mitä tulisi tapahtumaan.

Ajatuskartan tekemisen jälkeen tarina ei pysähtynytkään enää pariin ensimmäiseen lauseeseen, vaan saatoin kuljettaa päähenkilöä paikasta A paikkaan B, ja siinä matkalla tarinan henkilölle saattoi tapahtua mitä mieleeni vain juolahti. Näin selvästi henkilöt silmieni edessä, ja nyt ne liikkuivat sulavasti, sen sijaan että ne olisivat pyörineet pelkkää ympyrää, kuten pilvipoikani aikanaan. Mieletöntä ja miten luovaa! Oma mielikuvitukseni oli vain rajana.

Kirjoitin tarinan loppuun, jonka aikana hahmotkin selkiintyivät. Sitten aloin viilata lauseita sujuvimmiksi ja korjailla kielioppivirheitä, miten parhaaksi taisin peruskoulun ja lukion äidinkielen opetuksen pohjalta. Aina kun jätin tarinan muutamaksi päiväksi, se kasvoi päässäni, ja saatoin seuraavalla kerralla lisätä siihen jonkun pienen, tai suuremmankin, yksityiskohdan. Kun olin aikani näin tehnyt, suuri harhaluuloni oli, että tarinani on valmis. Kattia kanssa.

Luetutin tarinaa muutamalla ystävälläni, ja he nyökyttelivät ja yrittivät olla ystävällisesti murskaamatta unelmaani kirjailijan urasta, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen tuossa kohtaa tarinani oli vielä aivan raakile, suorastaan lättänä ja hengetön.

Suurin onneni tuossa kohtaa oli surffata netin ihmeellisessä maailmassa ja saada sieltä ulkopuolista apua. Löysin Kirjalabyrintin palaute- ja muokkauspalvelun. Palaute- ja muokkauspalvelusta sain vuokrattua itselleni kustannustoimittajan kohtuullisella hintatasolla. Yhteistyö Kirjalabyrintin kanssa sai tarinani leimahtamaan eloon. Tärkein ohje tuossa vaiheessa minkä sain, oli kutakuinkin seuraava: ”Katso maailmaan, jonka olet luonut. Mitä näet? Jos et näe mitään uutta, katso tarkemmin!”

Kun omaa mielikuvitusmaailmaansa tosissaan katsoi tarkkaan, siellä näkyi vaikka mitä, mitä en ollut ennen huomannut. Kun lisäsin kaiken näkemäni tarinaan, se oli ihan eri tolalla kuin ennen.

Tarinaan katsominen ei aina ole helppoa. Minulla pitää olla rauhallinen hetki, jotta voin sinne katsoa. Paras hetki minulle on sängyssä silmät kiinni, ennen nukahtamista tai sen jälkeen kun olen herännyt. Tai ihan keskelllä päivääkin, kunhan silmäni ovat suljetut.