Kertoja

Kertoja on kertomuksen ääni. Minulle oli hyvin selvää alusta asti kirjoittaa Unikontu-sarja minä muodossa päähenkilö Veikan silmin. Unikontu siis näyttäytyy lukijalle siinä muodossa kun Veikka sen näkee ja kokee.

Aina ei ole helppoa miettiä miten yhdeksänvuotias poika aistii ympäröivän maailman. Miten sen ikäinen poikalapsi reagoi erilaisiin asioihin? Minkälaista kieltä hän käyttää? Minkälaisia asioita sen ikäinen pystyy käsittelemään ja miten? Ja ennen kaikkea mikä häntä kiinnostaa ja mitä hän arvostaa?

Kun kirjoittajana on kaikesta huolehtiva (lue murehtiva) äiti, niin tuon ikäisen pojanviikarin pöksyihin hyppääminen ei aina ole helppoa. Mieleeni tulee eräs kohtaus Avaimia ja lukkoja -tarinasta, jossa sain ystävällisesti miespuoliselta käsikirjoituksen lukijalta  palautetta, että pikkupoika ei ikinä ajattelisi noin. Laitan tähän kyseisen kohtauksen. Älkää antako eri aikamuotojen häiritä, sillä ensimmäinen lainaus on sen verran vanhasta käsikirjoituksesta, että se on kirjoitettu imperfektissä. Jälkimmäinen on uusimmasta käsikirjoitusversioista.

Tiukutiitus ehdotti paluuta Synnoven mökille. Lähdimme yhdessä jonossa paluumatkalle. Minä lampsin jonon viimeisenä märissä ja mutaisissa tossuissani. Kunpa olisin ehtinyt ottaa ne pois ennen jokeen menemistä.

Tiukutiitus ehdottaa paluuta Synnoven mökille. Lähdemme yksissä tuumin paluumatkalle. Minä lampsin jonon viimeisenä märissä ja mutaisissa tossuissani. Mieletöntä, me onnistuimme löytämään riippulukon!

Ensimmäisessä versiossa poika murehtii märkiä tossujaan kun taas toisessa hänen suonissaan virtaa sen verran adrenaliinia, että hän ei märkiä tossujaan edes huomaa. Sävyero on melkoinen. Tämä oli minulle hyvä opetus siitä, että minä olen tarinan kirjoittaja, mutta tarinan kertoja on Veikka.