Lapset suhtautuvat runoon luontevasti. Voidaan sanoa, että lapsi ja runo kuuluvat yhteen. Jo aivan pienten lasten leikeissä on tietty esteettinen peruskaava, jossa runoudella, musiikilla ja liikkeellä on tärkeä osansa. Pieni lapsi suhtautuu asioihin ja kieleen runollisestija rytmisesti. Lapset pitävät runoista ja loruista.
Näin asian esittää aiemminkin siteeraamani Seija Talvitie pro gradu-tutkielmassaan ”Runo herättää ihanan suojaavan tunteen – Sanataidekerhon lapset lastenlyriikan tulkitsijoina”.
Lasten runojen kirjoittajana ja lukijana luen huojentuneena yllä olevaa lainausta. Omien lasteni vapaissa leikeissä kuulen toisinaan sanojen rytmittelyä, riimittelyä ja runomittaa. Kun taas esitän heille, että luetaanko runoja yhdessä, vastaus on monesti EI!!
Vastarinnasta huolimatta uskon, että niistä loruista ja runoista, joita lapsi kuulee joko kotona, kerhossa, hoidossa tai koulussa, on jäänyt pysyviä positiivisia jälkiä lapseen.
Miksi runojen kuunteleminen on toisinaan niin vastenmielistä lapselle? Useasti he kuuntelevat mieluummin tarinoita ja satuja kuin runoja. Onko silloin kysymys siitä, että monet runot ovat liian vaikeita ymmärtää, ja runot eivät vain syystä tai toisesta avaudu? Ehkä he eivät saa niin helposti kiinni juonesta kuin perinteisessä sadussa. Tai ehkä he eivät jaksa keskittyä soljuviin sanoihin, jotka eivät vie heti perille. Monesti runot vaativat vähän oivaltamista.
Tärkeintä lienee se, että kuuntelee lasta herkällä korvalla. Me kaikki olemme erilaisia. Mikä kiinnostaa yhtä, ei kiinnosta toista. Aihepiiriä vaihtamalla voi saada ihmeitä aikaan. Tai ehkä joku toinen runoilija osaa runoilla osuvammin juuri kyseista lasta ajatellen? Jospa lasta kiinnostaa erilainen kuvitus? Voisiko lapsen saada kiinnostumaan runoista, jos esimerkiksi muuttaa ympäristöä jossa runoja luetaa? Kummitusaiheisten runojen lukeminen pöydän alle tehdyssä majassa taskulampun valossa voi olla ihan eri juttu kuin keinutuolissa valoisaan aikaan.
Lohdullista on, että lapset kasvavat ja muuttuvat niin että luut kolisevat. Ehkä runo tai runokirja, jota lapsi ei mistään hinnasta halunnut luettavan vuosi sitten, onkin tänä päivänä lukukelpoinen, koska lapsi on kasvanut ja voi samaistua runoon eri lailla kuin aiemmin. Siksi on valtavan hienoa, että runoja ja runoilijoita on erilaisia. Ei yksi runoilija voi koskaan koskettaa kaikkia kuulijoita, ja vastaavasti tuskin kukaan runoilija on koskaan voinut ollut koskettamatta ketään.
Runot voivat parhaimmillaan olla hieno väline lapsen ja aikuisen välisessä kommunikaatiossa. Luulen, että yksi runojen vahvuuksista on kaikki kaikkinensa läheisyys ja yhteys aikuisen kanssa. Se on parhaimmillaan kiireetön hetki lähekkäin, jossa makustellaan sanoja, oivalletaan riimejä ja mietitään mitä runossa tapahtui. Kun aikuinen on sillä mielialalla, että hän lukee runoja lapselle, niin hän on luultavammin mitä enimmässä määrin läsnä. Ja lapsi kyllä aistii sen! Runot ovat siis mitä parhainta vastapainoa kiireiselle elämälle.
Runokirjoja ei missään nimessä tarvitse lukea kannesta kanteen. Minusta parempi tapa on ottaa runot mukaan muun elämän lomaan, runo siellä ja runo täällä solahtavat lapsen elämään kuin salaa. Miltä kuulostaisi yhdessä luettu ruokaruno? Tai hampaidenpesuloru? Kiukuttelevan saappaan runo?
Vinkki: Ehdottomasti lasten runoja voi harrastaa ilman lastakin! Itselläni Jukka Itkosen runot ovat kestosuosikkeja, jonka joka runokirjasta löytyy monta helmeä. Myös Elina Karjalaisen Uppo-Nallen kootut runot, uponneen kansan lauluja -kirjan runot ovat ihanan oivaltavia ja ajankohtaisia, vaikka ne ovat julkaistu 1985. Kirjaston runohyllyt notkuvat mitä moninaisempia lasten runo- ja lorukirjoja. Suosittelen kokeilemaan!
Kirjakastanja 