Sanat! Euran toiset kirjallisuuspäivät

Viime viikonloppuna 22.-23.4. osallistuin Euran Kauttuan Ruukinpuistossa jo toista kertaa järjestettäviin Sanat! kirjallisuuspäiville. Viime vuonna osallistuin lastenkirjallisuustyöpajaan, mutta tänä vuonna minun piti valita joko työpajojen tai kirjailijahaastatteluiden väliltä. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon ja osallistuin Virpi Hämeen-Anttilan, Paula Havasteen, Mike Pohjolan ja Mikko Kamulan haastatteluihin. Haastattelijana toimi läänintaiteilija Karoliina Suoniemi.

Kaikki haastattelut olivat antoisia, ajatuksia herättäviä sekä supermielenkiintoisia. Suurin ja päälimmäisin ajatus, mikä haastatteluista jäi käteen, oli että kirjailijat todella joutuvat perehtymään ja ottamaan selvää asioista, joista he kirjoittavat. Tekstiä ei synny tai se ei ole kestävällä pohjalla, jos taustat eivät ole kunnossa. Esimerkiksi Virpi Hämeen-Anttila kirjoittaa 1920-luvulle sijoituuvaa dekkarisarjaa. Hän on uppoutunut 1920-lukuun mm. katsomalla mykkäelokuvia ja lukemalla senaikaisia sanomalehtiä. Erityisesti häntä ovat kiinnostaneet miten rikoksista uutisoitiin tuohon aikaan ja mitä välineitä rikoksiin käytettiin? Kuvailut 20-luvun Helsingistä ovat vaatineet myös paljon taustatyötä. Mitä rakennuksia oli tuohon aikaan ja mistä tiet ja kadut menivät? Asiaa on helpottanut oma lapsuus, jos ei aivan Helsingissä asuen, niin paljon aikaa siellä viettäneenä.

Mike Pohjola esitteli mukaansatempaavasti kirjansa 1827. Gummeruksen sivuilla on osuvasti esitelty kirja näin:

1827 on ensimmäinen koko Suomen tulevaisuutta muovanneesta Turun palosta kirjoitettu romaani. Kirja revittelee pulpin hengessä ja rymyää romantiikan epookin hameenhelmoissa. Historiallinen katastrofiromaani rakentaa monipuolisen kuvan Turusta – ja polttaa sen.

Kukaan ei tiedä kuka sytytti Turun palon – paitsi Mike Pohjola (ja tietysti kirjan lukeneet henkilöt :). Tämäkin kirja on vaatinut valtavat määrät taustatyötä niin poliittisista kiemuroista kuin Turussa tuolloin eläneistä henkilöistäkin. Kirja meni lukulistalleni, sillä haluan ehdottomasti tukkia Turun palon kokoisen aukon historiansivistyksessäni, vaikka sitten Mike Pohjolan tyyliin.

Muinaissuomalaisuudesta kirjoittavat Paula Havaste ja Mikko Kamula ovat yhtä lailla tehneet valtavasti taustatyötä. Yksi mainitsemisenarvoisista lähteistä kummallakin on ollut ei niinkään Kalevala itsessään vaan sen lähteenä olleet runonlaulajien aarteistot. Sieltä voi ammentaa paljon sellaista, josta ei ole jäänyt muuta jälkeä meidän päiviimme.

Mikko Kamulan kirja Ikimetsien sydänmailla on Metsänkansa-kirjasarjan ensimmäinen osa. Kamulan tekemä taustatyö kirjasarjaa varten on kuitenkin vertaansa vailla. Hän leikkisästi haastattelussa suosittelikin kirjailijaksi haaveleville hieman kevyempää tietä kuin minkä itse on valinnut. Hän nimittäin päätti jo 15 vuotta sitten lukioikäisenä kirjoittavansa historiallisen fantasiaromaanin Suomen muinaisuskosta ja -tavoista. Tuolloin hän ei tosin ymmärtänyt aiheen opiskelemisen vievän yli kymmenen vuotta. Hän on käytännössä lukenut ja tutkinut kaiken aiheeseen liittyvän sekä opiskellut aiheeseen liittyen kansantiedettä, folkloristiikkaa ja historiaa. Kamulalle on kertynyt pelkästään kirjaa vasten omia muistiinpanoja tuhansia sivuja.

Kamulan kirja kuulostaa niin kiehtova, että ehdottomasti haluan sen lukea. Ja sattumoisin kävi niin onnellisesti, että voitin kirjallisuuspäivien aikana järjestetyssä arvonnassa kyseisen kirjan, omistuskirjoituksella tietenkin.

 

Advertisement

Turun kirjamessujen tunnelmia 2016

Sunnuntaina suuntasin nenäni kohti Turun kirjamessuja. Se on minulle yksi vuoden huipputapahtumista sekä kirjoittajana ja lukijana. Sunnuntain ohjelma oli monipuolista ja minua kiinnosti tietysti eniten lastenkirjallisuus. Harmillista ohjelmanjärjestäjiltä, että kaikki lastenkirjallisuutta koskevat tapahtumat ja keskustelut olivat heti aamupäivästä päällekäin. Jouduin esimerkiksi jättämään Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu etsivinä – tapaus puolittaja -kirjan esittelyn väliin, kun samaan aikaan oli Kariston lastenkirjatunti, jossa Kariston lastenkirjailijat olivat haastattelijan tentattavana ja esittelemässä kirjojaan.

Messupäiväni alkoi lastenrunojen maailmasta, missä runoilijat Hannele Huovi, Jukka Itkonen, Tuula Korolainen, Kaija Pispa, Reetta Niemelä ja Heikki Niska lukivat omia runojaan Taiteen edistämiskeskuksen järjestämässä lastenrunomatineassa. Jukka Itkonen oli ennakkosuosikkini, sillä hänen runojaan olen lukenut kaikista lastenrunoilijoista eniten ja pidän niistä todella paljon, mutta kyllähän kaikki mainitut olivat ihan huippuja.

Seuraavana vuorossa oli Kariston lastenkirjatunti. Maria Kuutilta kysyttiin muun muassa, että mitä asioita on tärkeää ottaa huomioon, kun kirjoittaa kirjasarjaa. Hänen mielestään henkilöhahmoista tulee paljastua joka kirjassa jotain uutta. Lisäksi hän toi esille ajatuksen, että yksittäisten kirjojen tulee toimia myös erillisinä teoksina, sillä ei voida olettaa, että lukija lukee sarjan osat järjestyksessä. Aira Savisaari ja Mimmu Tihinen kertoivat eloisasti antoisasta yhteistyöstään. Ponkun ja Peetun seikkailuille on tulossa jatkoa lähitulevaisuudessa. Lopuksi kaikki kirjailijat lukivat pienen pätkän uusimmista kirjoistaan. Sen verran kutkuttavilta kirjat tuntuivat, että ne menivät kaikki tyynni suoraan lukulistalleni.

Kirjailijaliiton myöntämä lasten- ja nuortenkirjallisuuden Tirlittan-palkinto myönnettiin sunnuntaina raikuvien aplodien ja ” robin-vihellysten” kera Tuija Lehtiselle mm. seuraavin sanoin:

Hän on kirjoittanut sekä aikuisille että lapsille ja nuorille; tuotanto on poikkeuksellisen runsas ja monipuolinen.

Nuorisokirjailijat ry:n osastolla oli koko päivän mielenkiintoista ohjelmaa, johon pääsin välillä tempautumaan mukaan. Samaten Turun seudun äidinkielenopettajat ry:n osastolla haastateltiin kirjailijoita koko päivän, ja onneksi satuin bongaamaan Aino Havukaisen ja Sami Toivosen siltä osastolta, missattuani heidän kirjaesittelynsä. Kaksi viidesluokkalaista tyttöä tenttasi ansiokkaasti kirjailijaparia. Uutta Tatu ja Patu etsivinä -kirjaa ei ole seuraavaksi tulossa, vaikka nimen perusteella jatkoa etsiväsarjalle voisikin olettaa. Heillä on kuulemma ihan jotain muuta työn alla. Jännittyneinä jäämme odottamaan mitä Outolasta kajahtaa seuraavaksi.

Messujen teemana oli tänä vuonna sekä Saksa että Satakunta. Saksa teemana jäi itsellä vähän vähemmälle, mutta kotimaakunnan tarjonta kiinnosti kyllä. Mukana oli paikalliskirjailijoita, sanataideyhdistyksiä, satakuntalaisia kuntia sekä kirjastoja ja paljon muuta.

Päivä oli antoisa ja askelia ympäri messuhallia tuli otettua ilmeisen paljon, ainakin väsyneistä jaloista päätellen.

Messujen parasta antia mielestäni oli kuitenkin se, että pienet kustantamot saivat näkyvyyttä kirjoilleen. Pienten kustantamoiden on näinä vaikeina kirjanmyyntiaikoina hankalaa saada kirjojaan suurten kirjakauppojen hyllyille. Paljon laadukasta kirjallisuutta jää isojen kustantajien ulkopuolelle, joten pienille kustantamoille hatunnosto siitä työstä, mitä tekevät.

Taija Tuominen: Minusta tulee kirjailija

Lue, kirjoita, elä! kannustaa Taija Tuomisen kirja Minusta tulee kirjailija (Kansanvalistusseura 2013). Kirjan käsiini saatuani luin sen hartaasti joka sanaa makustellen, sillä onhan oma kuutakin kauempana oleva tavoitteeni tulla kirjailijaksi.

Kirja on realistinen opas kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille ja varsinkin kirjailijan urasta haaveileville. Se on täynnä käytännönläheisiä ohjeita ja esimerkkejä rosoisella ja railakkaalla tyylillä kirjoitettuna.

Kirja innostaa, kannustaa ja rohkaisee lukemaan ja harjoittelemaan kirjoittamista sekä osallistumaan erilaisiin kirjoittajakoulutuksiin (kirjoitusharjoituksia kirja ei sisällä). Kirjassa käsitellään koko käsikirjoituksen elinkaarta luonnostelusta valmiiksi saattamiseen ja kustantajan lähestymisestä apurahoihin ja kritiikin sietoon.

Kirjassa hehkuu joka sivulla intohimo kirjoittamiseen. Suosittelen lämpimästi kirjoituskärpäsen pureman saanneille!

Kertoja

Kertoja on kertomuksen ääni. Minulle oli hyvin selvää alusta asti kirjoittaa Unikontu-sarja minä muodossa päähenkilö Veikan silmin. Unikontu siis näyttäytyy lukijalle siinä muodossa kun Veikka sen näkee ja kokee.

Aina ei ole helppoa miettiä miten yhdeksänvuotias poika aistii ympäröivän maailman. Miten sen ikäinen poikalapsi reagoi erilaisiin asioihin? Minkälaista kieltä hän käyttää? Minkälaisia asioita sen ikäinen pystyy käsittelemään ja miten? Ja ennen kaikkea mikä häntä kiinnostaa ja mitä hän arvostaa?

Kun kirjoittajana on kaikesta huolehtiva (lue murehtiva) äiti, niin tuon ikäisen pojanviikarin pöksyihin hyppääminen ei aina ole helppoa. Mieleeni tulee eräs kohtaus Avaimia ja lukkoja -tarinasta, jossa sain ystävällisesti miespuoliselta käsikirjoituksen lukijalta  palautetta, että pikkupoika ei ikinä ajattelisi noin. Laitan tähän kyseisen kohtauksen. Älkää antako eri aikamuotojen häiritä, sillä ensimmäinen lainaus on sen verran vanhasta käsikirjoituksesta, että se on kirjoitettu imperfektissä. Jälkimmäinen on uusimmasta käsikirjoitusversioista.

Tiukutiitus ehdotti paluuta Synnoven mökille. Lähdimme yhdessä jonossa paluumatkalle. Minä lampsin jonon viimeisenä märissä ja mutaisissa tossuissani. Kunpa olisin ehtinyt ottaa ne pois ennen jokeen menemistä.

Tiukutiitus ehdottaa paluuta Synnoven mökille. Lähdemme yksissä tuumin paluumatkalle. Minä lampsin jonon viimeisenä märissä ja mutaisissa tossuissani. Mieletöntä, me onnistuimme löytämään riippulukon!

Ensimmäisessä versiossa poika murehtii märkiä tossujaan kun taas toisessa hänen suonissaan virtaa sen verran adrenaliinia, että hän ei märkiä tossujaan edes huomaa. Sävyero on melkoinen. Tämä oli minulle hyvä opetus siitä, että minä olen tarinan kirjoittaja, mutta tarinan kertoja on Veikka.