Kysymys on vaikea, ja minulla on mennyt sen pohtimiseen pidempään kuin ensin oli tarkoitus. Kysymys on itselleni tärkeä, sillä voin uppoutua lasten runojen maailmaan pitkäksi aikaa, joko lukien tai itse kirjoittaen. Yllä olevaan kysymykseen tuskin on yhtä oikeaa vastausta, joten ajattelinkin lähestyä sitä kokeneempien kirjoittajien ja runoilijoiden mietteillä.
Esimerkiksi Jukka Parkkinen kirjoittaa runo-oppaassaan yleisesti runon kirjoittamisesta näin:
Kirjallinen nautinto perustuu paljolti lukijan yllättämiseen. Odotuksenmukaisuus tekee tekstistä latteaa ja epäkiinnostavaa. Siksi olisi pyrittävä löytämään tuoreita ilmauksia, uusia riimejä ja uusia kuvia. Kesyt riimit on julistettava pannaan…
…loppusointujen lisäksi mitallisessa runossa on tärkeää rytmi. Jos se ontuu, lukija huomaa virheen helposti, tuntuu kuin askelet menisivät sekaisin ja joutuisi kipittämään tai harppomaan.
Itse takertuisin vahvasti tuohon Parkkisen mainitsemaan rytmiin. Runossa pitää olla sopivan soljuva rytmi, jotta se toimii. Joskus rytmi voi muodostua hyvinkin tiiviiksi, jopa hakkaavaksi, joka monesti kääntyy runoa vastaan. Rytmin on toimittava runossa. Toiset lukijat ovat hyvin herkkiä rytmille, eivätkä tällaiset ”rytmiherkät” ihmiset jaksa kauan lukea ontuvaa runoa.
Lasten runojen suuri vahvuus on siinä, että niissä leikitellään selkeillä ja yksinkertaisilla ajatuksilla, joihin lapsi voi samaistua. Ilman tätä samaistumisen tunnetta, en usko runon koskettavan. Lapsille runot ovat monesti välähdyksen omaisia hetkiä heidän kokemuspiiristään, tai ainakin melko läheltä sitä.
Lasten runoissa yllätetään huumorilla, sillä he rakastavat hassuttelua, ja sitä että maailmaa ei katsota niin vakavin silmin. Toisaalta minusta lasten runo voi olla rauhallinen, ja tunteellinenkin, mutta siinä pitää olla tietty juju, johon lapsi voi samaistua. Tähän ajatukseeni sain tukea Seija Talvitien pro gradu -tutkielmasta ”Runo herättää ihanan suojaavan tunteen – Sanataidekerhon lapset lastenlyriikan tulkitsijoina”. Talvitie kirjoittaa sivulla 15 Kirsi Kunnaksesta, modernin saturunouden luojasta, seuraavasti:
Kirsi Kunnas ei halunnut tehdä jyrkkää eroa aikuisten runojen ja lastenrunojen välille. Tiitiäisen satupuun runoissa pintatason ilmaus viihdyttää lasta. Aikuiselle lukijalle on tarkoitettu pintatason alla oleva syvätaso. Ajan ongelmat peilautuvat siihen. (Alanko 1990, 5.)
…Tiitiäisen satupuun runot viehättävät lapsia hyvin paljon vielä nykyäänkin viisikymmentä vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Niissä on lystikkäitä sanaleikkejä. Kirsi Kunnaksen runot ovat hauskoja, mutta silti ne vetoavat lukijansa ja kuulijansa tunteisiin.
Hyvä rytmi, tunteisiin vetoaminen, samaistumisen tunne ja se että runo avautuu lapselle jollakin tasolla ovat peruspilareita, joiden päälle on hyvä lähteä lasten runoja kirjoittamaan. Hyvän runon tekeminen ei ole helppoa eikä nopeaa, vaan aikaa vaativaa sanojen, riimien ja rytmin makustelua. Jukka Parkkisen sanoin:
Runo ei synny synnyttämättä.
Kirjakastanja 