Sanat! Euran toiset kirjallisuuspäivät

Viime viikonloppuna 22.-23.4. osallistuin Euran Kauttuan Ruukinpuistossa jo toista kertaa järjestettäviin Sanat! kirjallisuuspäiville. Viime vuonna osallistuin lastenkirjallisuustyöpajaan, mutta tänä vuonna minun piti valita joko työpajojen tai kirjailijahaastatteluiden väliltä. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon ja osallistuin Virpi Hämeen-Anttilan, Paula Havasteen, Mike Pohjolan ja Mikko Kamulan haastatteluihin. Haastattelijana toimi läänintaiteilija Karoliina Suoniemi.

Kaikki haastattelut olivat antoisia, ajatuksia herättäviä sekä supermielenkiintoisia. Suurin ja päälimmäisin ajatus, mikä haastatteluista jäi käteen, oli että kirjailijat todella joutuvat perehtymään ja ottamaan selvää asioista, joista he kirjoittavat. Tekstiä ei synny tai se ei ole kestävällä pohjalla, jos taustat eivät ole kunnossa. Esimerkiksi Virpi Hämeen-Anttila kirjoittaa 1920-luvulle sijoituuvaa dekkarisarjaa. Hän on uppoutunut 1920-lukuun mm. katsomalla mykkäelokuvia ja lukemalla senaikaisia sanomalehtiä. Erityisesti häntä ovat kiinnostaneet miten rikoksista uutisoitiin tuohon aikaan ja mitä välineitä rikoksiin käytettiin? Kuvailut 20-luvun Helsingistä ovat vaatineet myös paljon taustatyötä. Mitä rakennuksia oli tuohon aikaan ja mistä tiet ja kadut menivät? Asiaa on helpottanut oma lapsuus, jos ei aivan Helsingissä asuen, niin paljon aikaa siellä viettäneenä.

Mike Pohjola esitteli mukaansatempaavasti kirjansa 1827. Gummeruksen sivuilla on osuvasti esitelty kirja näin:

1827 on ensimmäinen koko Suomen tulevaisuutta muovanneesta Turun palosta kirjoitettu romaani. Kirja revittelee pulpin hengessä ja rymyää romantiikan epookin hameenhelmoissa. Historiallinen katastrofiromaani rakentaa monipuolisen kuvan Turusta – ja polttaa sen.

Kukaan ei tiedä kuka sytytti Turun palon – paitsi Mike Pohjola (ja tietysti kirjan lukeneet henkilöt :). Tämäkin kirja on vaatinut valtavat määrät taustatyötä niin poliittisista kiemuroista kuin Turussa tuolloin eläneistä henkilöistäkin. Kirja meni lukulistalleni, sillä haluan ehdottomasti tukkia Turun palon kokoisen aukon historiansivistyksessäni, vaikka sitten Mike Pohjolan tyyliin.

Muinaissuomalaisuudesta kirjoittavat Paula Havaste ja Mikko Kamula ovat yhtä lailla tehneet valtavasti taustatyötä. Yksi mainitsemisenarvoisista lähteistä kummallakin on ollut ei niinkään Kalevala itsessään vaan sen lähteenä olleet runonlaulajien aarteistot. Sieltä voi ammentaa paljon sellaista, josta ei ole jäänyt muuta jälkeä meidän päiviimme.

Mikko Kamulan kirja Ikimetsien sydänmailla on Metsänkansa-kirjasarjan ensimmäinen osa. Kamulan tekemä taustatyö kirjasarjaa varten on kuitenkin vertaansa vailla. Hän leikkisästi haastattelussa suosittelikin kirjailijaksi haaveleville hieman kevyempää tietä kuin minkä itse on valinnut. Hän nimittäin päätti jo 15 vuotta sitten lukioikäisenä kirjoittavansa historiallisen fantasiaromaanin Suomen muinaisuskosta ja -tavoista. Tuolloin hän ei tosin ymmärtänyt aiheen opiskelemisen vievän yli kymmenen vuotta. Hän on käytännössä lukenut ja tutkinut kaiken aiheeseen liittyvän sekä opiskellut aiheeseen liittyen kansantiedettä, folkloristiikkaa ja historiaa. Kamulalle on kertynyt pelkästään kirjaa vasten omia muistiinpanoja tuhansia sivuja.

Kamulan kirja kuulostaa niin kiehtova, että ehdottomasti haluan sen lukea. Ja sattumoisin kävi niin onnellisesti, että voitin kirjallisuuspäivien aikana järjestetyssä arvonnassa kyseisen kirjan, omistuskirjoituksella tietenkin.

 

Advertisement

Sata sivua: tekstintekijän harjoituskirja

Minulla on ollut lainassa jonkun aikaa Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin kirja Sata sivua: tekstintekijän harjoituskirja (Avain 2010). Olen välillä selaillut sitä ja toisinaan innostunut tekemään myös joitakin kirjan harjoituksia. Kirja on ollut sen verran kiinnostava, että halusin kirjoittaa siitä myös tänne.

Sata sivua on kirjoittamisopas niille, jotka haluavat kehittää kaunokirjallista ilmaisuaan. Kirjan takakannessa kysytään kutkuttavasti seuraavaa:

Haluaisitko kirjoittaa, mutta et saa aikaiseksi? Kirjoitatko paljon, mutta mietit, kuinka kehittyä paremmaksi?

Luulen, että kuka tahansa kirjoitusta harrastava vastaa yllä oleviin kysymyksiin myöntävästi. Tähän tarpeeseen kirjan 100 kirjoitusharjoitusta vastaavat hyvin. Harjoitukset kattavat mm. ideointia, havainnointia, henkilöhahmojen ja dialogien rakentamista sekä omien mukavuusalueiden ulkopuolelle astumista.

En ole tosiaankaan kaikkia kirjan harjoituksia tehnyt, vaan joitakin itselle mielekkäälle tuntuvia. Yksi näistä oli tehtävä 23: toisin sanoin. Tehtävän anti oli kirjoittaa tilannekuva, jossa kuvataan valmiiksi annettua yksinkertaista lausetta ilman, että toistaa lauseessa esiintyviä sanoja. Osaatko arvata mikä oli alkuperäinen lause tehtävänannossa? Kerron sen blogin lopussa.

Silja katselee suurista ikkunoista ulos. Puut vihertävät hennosti ja pääskynen lentää ikkunan ohi. Kanttori polkaisee urkuja ja mahtavat sävelet täyttävät kirkon.

Silja tavaa edessään olevaa kirjaa, jossa on nuotteja ja sanoja. Hän ei osaa lukea vielä kovin hyvin, joten veisuussa mukana pysyminen on vaikeaa. Hän yrittää kuitenkin parhaansa, vaikka vanhat sanat ovatkin vaikeita. Kuka on Armas aika? Ja miksi niityt ovat vihaisia? Kaksi asiaa Silja kuitenkin nuottien välistä ymmärtää, ja ne soljuvatkin hänen suustaan soinnukkaasti: suvi ja kukkaset.

Mielestäni kirjan harjoitukset antavat ajattelemisen aihetta ja virkistävät välillä tukkoista tajunnanvirtaa. Toiset kirjan tehtävistä ovat aikaa vieviä, ja toiset nopeita 5-15 minuutin hahmotelmia. Kirjan myötä tajuntaan on erityisesti kolahtanut, että kehittyäkseen kirjoittajana pitää osata katsoa asioita monin erilaisin silmin.

Niin ja lause, josta yllä olevan harjoituksen tein. Yllätys, yllätys valitsin usean lauseen joukosta sellaisen, joka liittyy lapsiin: lapsi laulaa suvivirttä.

Haaveena kirjailijan ammatti

Mitä jos ihmisellä on haave, että vielä jonakin päivänä hän julkaisee lastenkirjan tai mahdollisesti useampia. Siitäkin huolimatta, että hän ei ole harrastanut kirjeiden raapustamista kummemmin kirjoittamista.

Runot ovat kulkeneet tietämättään hänen sisällään pitkän aikaa. Jo lapsena hän haaveili pikkurunoilijan urasta, sillä eihän tuo tavallinen tyttö omissa silmissään itseään ihan oikeaksi runoilijaksi pystynyt näkemään. Itsekseen omenapuun alla hän kyllä tuumaili, että pikkurunoilijan ei tarvitsisi kirjoittaa paljon, ihan vähän vain.

Opiskeluaikana tapahtui muutaman kerran niin, että että yhtäkkiä hänen silmänsä eivät fokusoineet enää mihinkään, ja jos oli kynä kädessä, paperille syntyi sanoja. Kun tajunnan tila palasi, paperilla oli runo tai ainakin sen alku. Monesti ihan kelvollinenkin.

Tämä samainen ihminen sai aikuistuttuaan lapsen ja yritti muutaman kerran sadun kirjoittamista omalle lapselleen. Hän näki muutaman mielikuvan, kirjoitti ne ylös, mutta yhtään sen pidemmälle hän ei tarinassaan päässyt. Päässä olevat rattaat pyörivät vain vimmatusti tyhjää. Runot ja loppusoinnut sekä kauniit sanat pyörivät kyllä mielessä, ja hän sai kirjoitettua satunnaisiin tarpeisiin muutaman syntymäpäivärunon, sekä the Runon Uniseseta Matista ja Nauravasta Katista. Kyseinen runo jäi kuitenkin jonnekin laatikon pohjalle nuhraantumaan, eikä hän siinä vaiheessa tiennyt, että se tulisi myöhemmin mullistamaan hänen elämänsä

Muutamaa vuotta myöhemmin samainen ihminen halusi muuttaa perheineen maalle ja jättää vakituisen työnsä kaupunkiin. Muuttolaatikoiden joukosta löytyi vanha runo, joka päivänvalon nähtyään alkoi elää omaa elämääsä. Runon Uninen Matti ja Naurava Katti pyörivät kovasti mielessä. Voisiko hän sittenkin vielä jonakin päivänä kirjoittaa tarinan? Voisiko hän kirjoittaa tarinan tästä runosta?

Siitä alkoi valtava innostus ja kipinä, ja onneksi Elämä oli hänelle siihen mennessä opettanut, että jos jotakin oikein kovasti haluaa, sen pystyy oppimaan ja opettelemaan. Ja niin hän löysi polun, joka vei läpi harmaiden tyhjien ajatusten, ja päähän alkoi nousta värikkäitä ja jännittäviä ajatuksia ja mielikuvia. Nuo ajatukset alkoivat elää omaa elämäänsä, ja niistä tuli vihdoin alku ensimmäiselle tarinalle.  Kirjain kirjaimelta, sana sanalta alkoi kirjoittamisen opettelu.

Siitä alkoi ihmisen mittainen oppimismatka, eikä hän vielä itsekään tiedä tiedä mihin hänen valitsemansa polku lopultakin vie.