Lastenkirjojen vaikeat aiheet

Kesä tulee rytinällä ja sitä myötä huomaan, että kirjoittaminen jää helposti kakkoseksi auringolle ja ulkopuuhille. Lastenkirjojen aiheet omien tekstieni kautta ovat kuitenkin mietityttäneet minua pitkin vuotta, joten haluan purkaa ajatuksiani ennen kuin kesä vie mennessään kokonaan.

Minua on pohdituttanut, että haluanko käsitellä tai edes sivuuttaa tarinoissani rankkoja aiheita?  Ja jos haluan, niin miksi? Onko minulla jotakin annettavaa aiheesta?

Lastenkirjat niin kuin kaikki muutkin kirjat heijastelevat sitä mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Kirjojen avulla lapsen kanssa voi keskustella vaikeista asioista, ehkäpä juuri jostakin, joka koskettaa omaa tai jonkun läheisen perhettä.

Löysin vanhan Ylen artikkelin, jossa Turun pääkirjaston henkilökunta pohti, että

lastenkirjat, jotka käsittelevät kriisejä, eivät löydy lainattujen top kympistä, mutta niiden arvo onkin muualla…. perheväkivallasta kertova kirja on voinut olla korvaamaton sen ainoan kerran, kun se on lainattu.

Lastenkirjallisuustyöpajassa, johon jokunen viikko sitten osallistuin, päädyimme siihen tulokseen, että lastenkirjoissa voi käsitellä ihan mitä aiheita vaan, kunhan loppu on onnellinen tai ainakin seesteinen. Lasta ei voi jättää pulaan ikävästi päättyvän tarinan kanssa.

Kuka sitten päättää minkälaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta on tarjolla?

Lastenkirjallisuus on aikuisten kirjallisuutta. Aikuiset ovat niitä jotka kirjoittavat, kustantavat, myyvät, ostavat, suosittelevat ja arvostelevat lastenkirjoja.

sanoo lastenkirjallisuuden tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen esitelmässään ikärajattomat lasten- ja nuortenkirjat.

Ehkäpä rankkoja tai vähän puhuttuja aiheita koskevia lastenkirjoja tarvitsevatkin yhtä paljon me aikuiset kuin lapsetkin? Ilman sadun apua meillä olisi yksi työväline vähemmän käsitellä jotakin erityistä asiaa lapsen kanssa?

Unikontu-sarjaa aloittaessani Veikan isä oli kuollut, kun Veikka oli pieni. Vuokraamani kustannustoimittaja kannusti minua jatkamaan, sillä ajatus tuki hienosti Unikontua tietynlaisena pakopaikkana todellisuudesta. Mitä pidemmälle kirjoittamisessa pääsin, sitä enemmän minua alkoi ajatus häiritä. Miksi isän piti olla kuollut? Mitä lisäarvoa se toi tarinoihini? Tuntui, että monessa lastenkirjassa jompi kumpi vanhempi oli siirtynyt tuonpuoleiseen. Oliko surullisiin tunteisiin vetoaminen se tapa, jolla halusin tavoittaa lukijat?

Eräänä kauniina syyspäivänä tein päätöksen muuttaa käsikirjoitusta ja herättää Veikan isän eloon. Se oli mielenkiintoinen prosessi, sillä jouduin miettimään isän osan ihan uudelleen. Asuiko isä samassa osoitteessa vai olivatko kenties Veikan vanhemmat eronneet? Päädyin lopulta hyvin seesteiseen ratkaisuun: Veikan ydinperhe on koossa, ja isä ja äiti asuvat onnellisesti yhdessä. Isä tosin joutuu tekemään paljon töitä ja on sitä kautta paljon pois kotoa.

Jotenkin tuntui kaikkein omimmalta luoda ihan tavallinen perhe. Lukeminen on ennen kaikkea ilo ja nautinto, joka ruokkii mielikuvitusta ja omaa sisäistä maailmaa. Itse koen, että minulla on eniten annettavaa juuri tälle saralle.

Kertoja

Kertoja on kertomuksen ääni. Minulle oli hyvin selvää alusta asti kirjoittaa Unikontu-sarja minä muodossa päähenkilö Veikan silmin. Unikontu siis näyttäytyy lukijalle siinä muodossa kun Veikka sen näkee ja kokee.

Aina ei ole helppoa miettiä miten yhdeksänvuotias poika aistii ympäröivän maailman. Miten sen ikäinen poikalapsi reagoi erilaisiin asioihin? Minkälaista kieltä hän käyttää? Minkälaisia asioita sen ikäinen pystyy käsittelemään ja miten? Ja ennen kaikkea mikä häntä kiinnostaa ja mitä hän arvostaa?

Kun kirjoittajana on kaikesta huolehtiva (lue murehtiva) äiti, niin tuon ikäisen pojanviikarin pöksyihin hyppääminen ei aina ole helppoa. Mieleeni tulee eräs kohtaus Avaimia ja lukkoja -tarinasta, jossa sain ystävällisesti miespuoliselta käsikirjoituksen lukijalta  palautetta, että pikkupoika ei ikinä ajattelisi noin. Laitan tähän kyseisen kohtauksen. Älkää antako eri aikamuotojen häiritä, sillä ensimmäinen lainaus on sen verran vanhasta käsikirjoituksesta, että se on kirjoitettu imperfektissä. Jälkimmäinen on uusimmasta käsikirjoitusversioista.

Tiukutiitus ehdotti paluuta Synnoven mökille. Lähdimme yhdessä jonossa paluumatkalle. Minä lampsin jonon viimeisenä märissä ja mutaisissa tossuissani. Kunpa olisin ehtinyt ottaa ne pois ennen jokeen menemistä.

Tiukutiitus ehdottaa paluuta Synnoven mökille. Lähdemme yksissä tuumin paluumatkalle. Minä lampsin jonon viimeisenä märissä ja mutaisissa tossuissani. Mieletöntä, me onnistuimme löytämään riippulukon!

Ensimmäisessä versiossa poika murehtii märkiä tossujaan kun taas toisessa hänen suonissaan virtaa sen verran adrenaliinia, että hän ei märkiä tossujaan edes huomaa. Sävyero on melkoinen. Tämä oli minulle hyvä opetus siitä, että minä olen tarinan kirjoittaja, mutta tarinan kertoja on Veikka.

Hyvää ystävänpäivää!

Kirjakastanja toivottaa kaikille mukavan ystäväntäytteistä ystävänpäivää!

Kuu, kuu kultainen lintu,
huu huu huhuileva pöllö,
istuivat puun oksalla,
tammenterhon varjossa.

Kuu, kuu kultainen lintu,
huu, huu huhuileva pöllö,
siipi toisen siivessä,
ystävyyden metsässä.

Runo on Unikontu-sarjan käsikirjoituksesta Avaimia ja lukkoja, jossa Veikka joutuu laulamaan linnuista kertovan laulun limaiselle jättiläissammakolle.

Unikontu-sarjan päähenkilöiden esittely

Kirjan henkilöt ovat eläneet mielessäni pitkän aikaa, ja muuttuneet tarinoiden eri versioiden myötä. Mitä tarkemmin olen heitä katsonut (Tarinaan katsominen), sitä paremmin olen heidät oppinut tuntemaan. Tällaisiksi he ovat tällä hetkellä päätyneet.

Veikka Piirunen, päähenkilö. Tarina kerrotaan minä-muodossa, 9-vuotiaan Veikka-pojan silmin. Veikka asuu suomalaisessa pikkukaupungissa isänsä, äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Veikan vaari asuu samassa kaupungissa. Luonteeltaan Veikka on jalat maassa oleva ja toiset huomioonottava tavallinen poika, joka on tarvittaessa valmis tekemään rohkeitakin ratkaisuja. Hän on ehkä vähän ujonlainen, mutta omaa hyvän itsetunnon.

Tiukutiitus on toinen Veikan Unikontu-oppaista. Hän on ystävällinen metsänhaltija, joka on toisinaan vähän poissaoleva. Hän tuntee Unikonnun pintaa syvemmältä, ja Veikan turvallisuus on hänen vastuullaan. Tiukutiituksella on omanlaisiaan kykyjä, jotka ovat monessa tilanteessa perin hyödyllisiä.

Toinen Veikan Unikontu-oppaista on sininen Katti Kassius, joka on virnuileva velmuilija, ja toisinaan ehkä vähän itseään täynnä. Katti rakastaa laulamista. Kassiusta parempaa ystävää ei Unikonnussa voisi kuitenkaan toivoa. Kissalla on puhumisen lisäksi muutama muukin taito tassuissa.

Ote Sinisiä kiviä -käsikirjoituksestani, jossa Veikka, Tiukutiitus ja Kassius tapaavat ensi kerran.

Tumma hahmo astuu pois puiden varjosta. Se on mies, jolla on erikoisen muotoinen hattu päässään. Hänen rinnallaan kävelee kissa, raidallinen sininen kissa! Kissa loikkaa muutamalla suurella loikalla puunrungon päälle viereeni.
– Mjau, siinä se Veikka nyt sitten on, siniraitainen kissa toteaa leveästi hymyillen.
– Tervetuloa Unikontuun, mies sanoo. – Hienoa, että pääsit tulemaan näin lyhyellä varoitusajalla.
Miehellä on päällä paksu karkea paita, joka on samanvärinen kuin hänen hattunsa, ja pitkät nahkasaappaat. Hänen silmänsä ovat ystävälliset.
– Kiitos, vastaan hämilläni.
– Olet aivan isäsi näköinen! kissa virnistää niin, että kaikki hampaat näkyvät.
– Niin muutkin sanovat, vastaan ujosti. – Keitä te olette?
– Eikö isäsi tai vaarisi kertonut meistä? kissa hämmästelee.
– He kertoivat, että tapaan täällä ystäviä.
– Eli meidät, kissa maukaisee. – Minä olen Katti Kassius, Unikonnun vanhin kissa. Hauska tutustua.
Kissa istuu viereeni. Se ojentaa molemmat tassunsa minua kohti. Minä otan sen pehmeistä käpälistä kiinni ja puristan niitä varovasti. Kissa iskee minulle silmää. Mies tulee myös lähemmäksi ja ojentaa molemmat kätensä. Puristan miehen lämpimiä karheita käsiä.
– Tiukutiitus, mies esittelee.

Lisäksi yhtenä merkittävänä osana koko kirjasarjaa on Unikonnun metsät ja puut. Eri metsän osilla saattaa olla erilainen ”mieli” ja yksittäiset puut eroavat toisistaan erilaisina yksilöinä.

Henkilöiden ja paikkojen nimeämisestä

Lasten satujen ja tarinoiden nimiä voisi verrata mukaviin vaatteisiin. Hyviin nimiin ei kiinnitä sen suurempaa huomiota, sillä ne avaavat persoonaa sopivasti, ovat helppoja lukea ja ääntää sekä sopivat kirjan teemaan tai aikakauteen.

Toisia nimiä joudun työstämään pitkään, kun toiset tulevat helpostikin heti ”ensitapaamisella”. Onneksi työnimi on yleensä tullut alitajunnasta vailla sen suurempia pohdintoja. Tämä on ollut kätevää, sillä siten itse tarinan kulku ei ole estynyt, ja nimeen on voinut palata ajatuksella myöhemmin.

Monesti on käynyt niin, että työnimi on tuntunut päällisin puolin ihan mukiinmenevältä, mutta kirjoituksen edetessä siinä on ollut jotain häiritsevää. Monesti sitä ei pysty järjellä perustelemaan, nimi on vaan tuntunut väärältä.

Nimen työstämisen apuna käytän oman mielikuvitukseni lisäksi kalenterin nimipäivälistoja (sekä suomen- että ruotsinkielisiä) sekä nettiä. Valmista nimeä ei välttämättä listoista löydy, mutta niistä saa ideoita. Sopivia nimiehdokkaita olen ajanut sisään seuraavaan käsikirjoitusversioon ja vasta sitten päättänyt toimiiko se vai ei. Lopullinen nimi voi olla pitkänkin pohdinnan tulos ja löytää paikkansa vasta ihan viime tingassa. Minulle tärkeää nimeämisessäni on ollut, että nimet ovat suhteellisen helppoja ja selkeitä, kauniita omaan korvaani ja että ne tuntuvat hyvälle.

Kirjasarjani tapahtumapaikan, tässä tapauksessa unen, nimeäminen on ollut minulle yksi haastavimmista nimettävistä tähän asti. Pitkään käytin nimeä Unenmaa, mutta halusin kuitenkin löytää sille jonkin vähän mielikuvituksellisemman nimen. Jossakin vaiheessa Unenmaan sijaan kokeilin nimeä Unel. Jouduin käyttämään siitä paljon Unel-maa muotoa, joka samalla viehätti ja ärsytti minua, ja jouti lopulta hankaluutensa vuoksi roskakoppaan.

Tällä hetkellä nimenä on Unikontu. Kontu soljuu minun suussani mukavasti.

Päähenkilön nimeäminen oli suhteellisen helppoa. Veikka on ollut käytössä ihan alusta asti. Sekin tuli tarinaan melko hihasta heitettynä, sillä pidin nimestä. Jossakin kohtaa olin aikeissa vaihtaa nimen Elmoksi, mutta vuokraamani kustannustoimittaja toppuutteli intoani. Onneksi en vaihtanut, sillä Veikka on toiminut alusta alkaen hyvin.

Runojeni Uninen Matti olikin vaikea pala. Monen kokeilun ja väännöksen kautta hänen nimekseen vakiintui Tiukutiitus.

Naurava Katti puolesaan oli naurettavan helppo nimetä uudelleen. Katti Kassius istuu kuin nenä kissan karvaiseen kuonoon.